USA 2008. Ohjaus: Rob Reiner. Käsikirjoitus: Justin Zackham. Tuotanto: Alan Greisman, Neil Meron, Rob Reiner, Craig Zadan. Kuvaus: John Schwartzman. Leikkaus: Robert Leighton. Musiikki: Marc Shaiman. Pääosissa: Jack Nicholson, Morgan Freeman, Sean Hayes, Beverly Todd, Rob Morrow, Alfonso Freeman, Rowena King. Kesto: 99 min.
Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä itsestään pelle, myöntävät veivilistaa vääntävät Jack Nicholson ja Morgan Freeman tuliterässä jenkkikomediassa Nyt tai ei koskaan. Rob Reinerin elokuva tekee työtä käskettyä: harvoin on mikään leffa pinnallistunut näin puuduttavaksi pelleilyksi.
Veteraanitähdet esittävät samaan sairaalahuoneeseen sysättyjä syöpäpotilaita, joilla molemmilla on enintään vuosi elinaikaa. Nicholson on äksy miljonääri Edward Cole ja Freeman säyseä duunari Carter Chambers, joita ei yhdistä mikään muu kuin horisontissa häämöttävä tuonpuoleinen. Kun Edward löytää Carterin "veivilistan", eräänlaisen toteuttamattomien toiveiden top kympin, innostuu pohatta rahoittamaan sekä omat että potilastoverinsa hedonistiset haaveet. Äkkiväärät ystävykset päättävät seikkailla maailman ympäri kuin viimeistä päivää.
Kaikki menee pilalle heti käsikirjoituksessa. On syytä epäillä, ettei Justin Zackhamilla ole minkään valtakunnan käsitystä syövästä tai sen merkityksestä potilaalle ja tämän lähipiirille. Sairaus on elokuvassa mukana vain kahdesta syystä: a) tuomassa epätodennäköiset kumppanukset yhteen ja b) lypsämässä yleisön sympatioita kuoleman vääjäämättömällä läheisyydellä. Aito myötäeläminen ja elämän maku, jotka pilkahtavat Carterin ja tämän perheen kohtaamisissa, tallautuvat banaalin egotrippailun jalkoihin.
Veivilistan huimapäisten tempausten toteuttaminen on aikamoinen kliseekokoelma. Laskuvarjohyppääminen ja ralliauton ratin pyörittely maistuvat pakkopullalta. Aika hajutonta ja mautonta on myös miesten maailmanympärimatkailu, joka innostaa velikullat sanailemaan syntyjä syviä muun muassa pyramideilla, Taj Mahalissa ja Ranskan Rivieralla. Ja koska elämässä on "noustava vuorelle", käydään tietysti myös ihmettelemässä Himalajaa.
Nicholson ylinäyttelee tapansa mukaan. Kiukkuisen egomaanikon rooli on tähdelle liiankin tuttu, eikä miehen maneerisesta tulkinnasta löydy mitään uutta. Freemanista on aina ollut helppo pitää, sillä juuri hänen lempeytensä on pelastanut monta elokuvaa täydeltä mitäänsanomattomuudelta. Tällä kertaa homma tökkii myös hänen kohdallaan, sillä Carterin motiiveja on mahdoton ymmärtää. Tämänkin ongelman ydin tosin piilee lähtökohtaisesti ristiriitaisessa käsikirjoituksessa.
Rob Reiner teki ennen vanhaan hienoja elokuvia. Parhaimmillaan newyorkilaisohjaaja oli 1980-luvulla, jolloin Perhe on pahin -sarjan "läskipäänä" tutuksi tullut näyttelijä-ohjaaja teki hervottoman rock-parodian This Is Spinal Tap (1984), koskettavan lapsuuskuvauksen Stand by Me (1986) ja Billy Crystal– Meg Ryan -ikivihreän Kun Harry tapasi Sallyn (1986).
Vielä 1990-luvun puolivälissä Reinerilta irtosi mukiinmenevä, westwingahtava komedia Amerikan presidentti (1995). Viimeinen vuosikymmen on ollut jyrkkää alaluisua – muistellaanpa vaikka taannoista Huhupuhetta (2007). Nyt tai ei koskaan jatkaa samaa synkkää syöksykierrettä.
Kun elämän, sairauden ja kuoleman kysymyksiä kosketellaan näin kevein hansikkain, herää kysymys, kenelle moiset latteudet on ylipäätään tarkoitettu? Asianosaiset tuskin saavat opportunistisesta komediasta mitään irti; sen verran tunnottomasta katsomiskokemuksesta on kysymys.
Teksti: Outi Heiskanen