Nuoret diabeetikot nauttivat elämästään

Johanna oli 12-vuotias, kun hän alkoi oirehtia. Nuori tyttö laihtui, oli janoinen ja ravasi jatkuvasti vessassa. Merkkeihin ei ehditty reagoida ennen epäonnista kouluretkeä. Silloin jatkuva vessahätä sai Johannan pissaamaan housuunsa. Virtsaputkentulehdukseksi luultu sairaus paljastui diabeteksesi, ja Johanna vietti viikon sairaalassa.

Äkillinen sairastuminen ei saanut tomeraa tyttöä pelkäämään.

– Otin sairauden aika rennosti. Äiti reagoi raskaammin, Johanna kertoo.

Johannaa sai sairauteensa alusta saakka hyvää hoitoa. Nykyään hän hoitaa itseään monipistoshoidolla, jossa pitkävaikutteinen insuliini huolehtii verensokeritasosta yöllä ja aterioiden välillä. Lisäksi hän mittaa säännöllisesti verensokeriaan ja hiilihydraatteja. Myös säännöllinen liikunta kuuluu diabeteksen hoitoon.

– Nykyään tämä menee aika automaattisesti, mutta alkuun oli paljon laskemista ja verensokerin mittaamista. Seuraan toki nykyäänkin tarkkaan mitä syön, mutta esimerkiksi hiilihydraattien laskeminen menee jo aika automaattisesti.

Murrosiässä sairaus kiukutti

Johannalla on ollut sairautensa kanssa yksi vaikeampi ajanjakso. Murrosiässä tyttö halusi kapinoida sairauttaan vastaan ja mittaili verensokeriaan harvemmin kuin piti.

– Insuliinin tarve nousee murrosiässä, ja itse en reagoinut mittarin korkeisiin arvoihin, sillä en tiennyt mistä ne johtuivat. Keksin silloin muistiinpanovihkooni matalampia arvoja, mutta se vaihe ei kestänyt kauaa, Johanna muistelee.

Nykyään Johanna neuvoo nuoria diabetespotilaita, sillä hän työskentelee lastenpoliklinikalla sairaanhoitajana.

– Omaiset saavat varmuutta, kun on joku saman kokenut, jolta voi kysyä asioista, Johanna sanoo.

Johanna muistuttaa, että vaikka kysymys on vakavasta sairaudesta, diabeteksen kanssa pystyy elämään normaalia elämää.

– Kannattaa ottaa päivä kerrallaan. Elämän säännöllisyys ja liikunta ovat hyväksi. Diabetes ei saisi olla täysin elämää sitova asia. Elä siis elämääsi ja anna diabeteksen mennä siinä mukana, eikä toisin päin. Suomessa on hyvät mahdollisuudet hoitotasapainoon, jos vain itse jaksaa ja on motivaatiota, Johanna neuvoo.

Vaikka sairastuminen oli aikanaan takaisku, toi se mukanaan jotain hyvääkin.

– Ennen olin piikkikammoinen, en enää, Johanna naurahtaa.

Avoimuus kannattaa

Jenna, 17, sairastui ykköstyypin diabetekseen 10-vuotiaaana. Tauti paljastui, kun äiti mittasi huonovointisen ja janoisen Jennan verensokerin diabetesta sairastavan isoveljen mittarilla. Lukemat olivat hälyttävät, joten matka jatkui sairaalaan.

– Tilanne oli tosi pelottava, enkä halunnut aluksi myöntää sairautta, Jenna muistelee.

Nykyään diabeteksen hoito on Jennalle niin rutiininomaista, ettei hän muista kunnolla, minkälaista elämä oli ennen sairastumista.

Diabetes ei ole kuitenkaan kaikille tuttu. Jenna kehottaakin muita sairastuneita puhumaan sairaudestaan avoimesti.

– Ykköstyypin diabetes ei ole sairastuneen oma vika, eikä sitä pidä häpeillä. Omaa tilannettani helpotti aikoinaan se, että terveydenhoitaja tuli koululuokkaan kertomaan mistä on kysymys. Luokkakaverit suhtautuivat asiaan lähinnä mielenkiinnolla. Kaikki halusivat nähdä, kun mittaan verensokerin, Jenna kertoo.

Nuori nainen elää nykyään täysin normaalia elämää ja haluaa rauhoitella muita diabetesdiagnoosin saaneita.

– Alkupaniikin jälkeen diabeteksen kanssa tulee hyvin toimeen ja joka paikassa selviää, kunhan muistaa pitää itsestään hyvin huolta. Vaikka diabetesta ei toivoisi kenellekään, niin on siitä ollut hyötyäkin. Olen pitänyt itsestäni ehkä paremmin huolta kuin jos en olisi sairastunut, positiivinen Jenna sanoo.

Teksti: MTV3/Helmi, Maarit Rasi

Kuvat: Colourbox