Nukkuva ja diletanttien CIA

Arvio: Janne Hopsu

Yhdysvaltalaisessa populaarikulttuurissa vapaata maailmaa uhkaavat kuolemanvaarat kukistaa lopulta joko CIA tai yksittäinen supersankari, joka lopussa väläyttää CIA:n virkamerkkiä.

New York Timesin Pulitzerilla ja National Book Awardilla palkitun toimittajan Tim Weinerin CIA-historian perusteella elokuvat ja tv-sarjat ovat puppua ja propagandaa. Jos CIA olisi yritys, se olisi mennyt konkurssiin lyhyessä aikayksikössä.

Viime aikoina on puhuttu aiheesta ja paljon Yhdysvaltojen Kansallisen turvallisuusviraston NSA:n kaikkialle ulottuvasta urkinnasta ja vakoilusta. CIA ei luultavasti ole tässä suhteessa kateellinen. Kerrankin rapa roiskuu muualle kuin sen päälle.

Weiner on jakanut CIA:n vaiheet virassa istuneiden presidenttien mukaan. Yhdysvalloilla ei ollut varsinaista pysyvää tiedustelupalvelua ennen CIA:ta. Toisen maailmansodan tarpeita varten perustettiin OSS (Office of Strategic Services). Se lopetettiin aseiden vaiettua.

CIA perustettiin 1947. ”Se kohtasi alusta lähtien raivoisaa ja heltymätöntä vastarintaa Pentagonin ja ulkoministeriön sisällä – joiden raportteja sen olisi pitänyt koordinoida.” CIA:ssa myös arvuuteltiin, mitä Valkoinen talo siitä tuumi ja siltä halusi.

CIA:n historia on yhtä valtataistelua edellä mainittuja ja monia muita tahoja ja vaikutusvaltaisia henkilöitä vastaan. Se oli usein myös itse oma pahin vihollisensa. CIA kamppaili jatkuvasti olemassaolonsa puolesta.

Weinerin mukaan lisäksi suuri osa sen johtajista oli huonoja. Salaisia operaatioita ja murhia ulkomailla vai tiedusteluraportteja presidentille? Vakoiluverkoston rakentamista rautaesiripun toiselle puolelle? Neuvostoliiton johtama kommunistinen leiri oli 1940-luvun lopulta lähtien Yhdysvaltojen ja CIA:n päävihollinen kylmän sodan päättymiseen asti. Soluttautuminen itään oli työlästä, ja vastapuoli oli jotakuinkin aina kaksi askelta edellä.

Weiner keskittyy CIA:n epäonnistumisiin ja nukkumisiin maata ja maailmaa järisyttäneiden tapahtumien edellä. Lista on nälkävuoden mittainen: Guatemala, Kuuban kriisi, U2-lennot, Allenden Chile, Vietnam, Iranin islamilainen vallankumous, Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin, Iran-kontra-skandaali, kommunistisen Euroopan romahdus 1989, Irakin hyökkäys Kuwaitiin... Ja 9/11 oli kaikkien tahojen katastrofaalinen epäonnistuminen, myös CIA:n.

Kumoukset ja poliittiset kuohunnat yllättivät CIA:n kuin jokavuotiset ensimmäiset talviliukkaat suomalaisen autoilijan.

Tiedustelulaitoksen ja työntekijöiden moraali oli koetuksella. Jotkut presidentit inhosivat sitä niin että halusivat lakkauttaa CIA:n. Päämajan Langleyn työhuoneissa, suurlähetystöissä ja muissa tiedustelun ja vakoilun paikoissa maailmalla ei ollut – eikä ilmeisesti ole vieläkään – riittävästi pätevää alan väkeä.

Puuttui monivuotinen tai edes pienikin paikallistuntemus, tai kyky analysoida tiedonmuruja kylmästi jatkuva poliittinen paine niskassa. Oli liikaa toheloita, ylimielisiä karriäärikiipijöitä ja henkseleitä paukuttelevia sankarikandidaatteja. Vuosien mittaan laki venyi, sitä kierrettiin ja rikottiinkin.

Yhdysvaltojen tiedotusvälineissä oli pitkään paljon toimittajia, joilla oli tausta toisessa maailmansodassa rintamilla, sodanaikaisessa tiedustelutoiminnassa tai CIA:n alkutaipaleella. Tämä ei ainakaan tehnyt hallaa CIA:n ”homma hoituu ja maamme on turvassa”-julkikuvalle.

Lukemani kirjan painos on vuodelta 2008, joka kertoo CIA:n historian ensimmäisten 60 vuoden ajalta. Päivitetty versio viime vuosilta olisi kiinnostavaa lukea. Ja lisäksi laajempi katsaus tiedustelukentän osin ulkoistamiseen ja yksityistämiseen rapakon takana olisi demokratiankin kannalta tärkeä asia.

Tällaisia myyttejä ja hohdokkaita imagoja purkavia teoksia eri maiden tiedustelupalveluista ja turvallisuuspalveluista olisi kiehtovaa lukea lisää. Arkistoihin ei kuitenkaan ole juurikaan pääsyä.

Janne Hopsu

Arvioitsija on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa