Alun perin interrail-kortin oli tarkoitus olla vain yhden vuoden kampanja.
Vapauttava kokemus, sanoo helsinkiläinen Jussi Saarelma kuvaillessaan ensimmäistä, parikymppisenä tekemäänsä interrail-matkaa.
Oli vuosi 2002, ja Saarelma lähti matkaan yksin. Edellisen kesän hän oli harjoitellut yksin matkustamista Suomessa.
– VR:llä oli silloin myynnissä interrail-tyyppinen kesäpassi. Sillä reissulla kastoin varpaani reppureissaamiseen, hän kertoo.
Seuraavana kesänä kutsui Eurooppa.
Jännitti ihan tuhottomasti, Saarelma myöntää. Miten matka onnistuisi? Uskaltaisiko ulkomaille lähteä yksin?
Silloin Saarelma ei vielä ollut kokenut matkustaja. Lapsena hän oli käynyt pakettimatkalla perheensä kanssa, mutta yksin ulkomailla matkaaminen oli uutta.
– Vaikka en silloin ollut hirveästi vielä matkustellut, minulla oli jonkinlainen varmuus siitä, että junamatkustaminen on minulle ominaisin tapa matkustaa. Ehkä sitä oli vähän romantisoinutkin, että näkee, kun maisemat vaihtuvat eikä ole tarkoitus päästä johonkin mahdollisimman nopeasti ja olla siellä kahta viikkoa. Matkanteko on osa viehätystä, Saarelma pohtii.
Samaa sanoo matkailututkija ja interrail-muistoista kirjan kirjoittanut Mikko Manka.
– Junalla matkustaessa näkee sen, miten matka etenee. Lentäminen on ikään kuin aikakapseli. Yhdessä paikassa astutaan koneeseen, ja jonkin ajan päästä astutaan koneesta ulos ihan eri paikassa. Lentämisessä matkustamisen maantieteellinen ulottuvuus jää pois, hän sanoo.
Lue myös. Kannattaako nelihenkisen perheen matkustaa Helsingistä Ouluun ja takaisin autolla vai junalla?
"Demokratisoi matkustamista"
Tämän vuoden maaliskuussa tuli täyteen 50 vuotta siitä, kun ensimmäiset interrail-kortit myytiin. Kansainvälinen rautatieliitto UIC lanseerasi kortin juhlistaakseen 50-vuotista taivaltaan, Mikko Manka kertoo.

