MTV:n toimittaja myrkkyalueella Unkarissa: Kun katastrofi tulee iholle

Olen ollut 15 vuotta MTV:n toimittajana. Noihin vuosiin mahtuu useampikin iso uutistapahtuma, katastrofi, terroriteko, onnettomuus. Jotkut niistä ovat koskettaneet enemmän kuin toiset, eikä onnettomuuden koolla tai kuolonuhrien määrällä ole ollut merkitystä. Usein luullaan että toimittajat ovat kyynisiä, ja niin ammattimaisia etteivät he menetä yöuniaan muutaman ruumiin takia. Myönnän, ruumiisiin turtuu, sotiin väsyy.

Nyt viimeiset kaksi vuotta olen asunut Unkarissa, ja ensimmäistä kertaa elämässäni asun tällä hetkellä hätätila-alueeksi luokitellulla alueella. Kuulostaa dramaattiselta, mutta ei onneksi tunnu arjessa täällä Pápan kaupungissa. Pápasta 30 kilometriä etelään sijaitsee Ajka. Ajka oli varmaan suurimmalle osalle suomalaisista täysin tuntematon kaupunki viime maanantaihin asti. Tuolloin alumiinitehtaan lietepatoaltaan seinämä murtui kohtalokkain seurauksin.

Viikkoon on mahtunut dramatiikkaa, surua, pelkoa. Hyvin vähän toivoa tai iloa. Vaikka pahiten kärsineissä kylissä, Kolontárissa ja Devecserissä ei asukaan ketään niistä ihmisistä joihin olen täällä tutustunut, enkä siis henkilökohtaisesti ole menettänyt ketään, on katastrofi tullut ensimmäistä kertaa iholle. Tuhoutuneet kylät ovat samannäköisiä kuin tämä Pápa. Kattojen mallit, ovenkarmit, talojen värit. Kaikki sitä mihin olen kahdessa vuodessa tottunut.

Hetkessä kahden metrin korkeudelle noussut myrkyllinen, polttavan syövyttävä liete tuhosi ihmisiltä kodit, puutarhat, kotieläimet, elämän. Jotta kaupunkilaistunut suomalainen ymmärtää tuon puutarha-kohdan oikein, lienee syytä kertoa lyhyesti Unkarin pikkukylistä. Niissä puutarha on elinehto, ruokatalouden kulmakivi. Ei pelkkä silmän ilo ja hengähdyspaikka kiireiselle city-ihmiselle. Köyhien pikkukylien, joita valtaosa maaseutukylistä on, elämä on hyvin omavaraista ja perinteistä. Metsästys, kalastus, kanat ja oma possu, oma maatilkku. Siinä elämisen ehdot. Punaliete tuhosi nuo kaikki, todennäköisesti vuosikymmeniksi.

Viikon ajan kylien asukkaat, lähikylien vapaaehtoiset, armeijan komennusmiehet ja sadat muut ovat pesseet katuja ja siivonneet koteja. Miksi? Haluavatko ihmiset oikeasti palata noihin taloihin? Epäilen. Luulen, että kun pahin shokki on ohi asukkaat tajuavat väistämättömän. Kotikylä on kuollut.

Kuoleman tuntua yritetään välttää työllä, kuka milläkin. Me ulkopuoliset, ulkomaalaiset, keräämme rahaa, vaatteita, astioita, vuodevaatteita. Monikansallisen lentotukikohdan tiloissa pidetään tiistaina "bake sale", amerikkalaisrouvien organisoima hyväntekeväisyystilaisuus, jossa rouvat myyvät leivonnaisia. Sunnuntaina kirkkojen kolehti kerättiin lieteonnettomuuden uhrien auttamiseksi.

Pelon uhka leijuu edelleen lietealtaan äärellä, padossa on havaittu kaksi uutta halkeamaa, joita yritetään kuumeisesti korjata. Alumiinitehdas, josta liete on kotoisin, suhtautuu edelleen nuivasti tilanteeseen. Tehdas olisi halunnut aloittaa toimintansa uudelleen jo nyt viikonloppuna, lupa ei onneksi irronnut.

WWF:n mukaan lietettä olisi valunut jo kuukausien ajan ja tehdas olisi laiminlyönyt valvonnan. Kuulostaa hyvin unkarilaiselta, ikävä sanoa. Olen viihtynyt täällä, eikä minulla ole pahaa sanottavaa unkarilaisista yksilöinä, mutta suomalaiseen täsmällisyyteen ja luotettavuuteen tottuneelle tämä maa on ollut jonkinasteinen kulttuurishokki.

Mikään ei ole vialla, jos kukaan ei sano sitä ääneen. Jos isoin pomo ei tiedä, silloinkaan ei ole ongelmaa. Jos voit jättää sen tekemättä tänään, miksi vaivautua huomennakaan? Myös lyhytnäköinen voitontavoittelu muun muassa ympäristöstä välittämättä on maan tapa. Pelkään pahoin, että jos lietealtaan korjaus jätetään vain unkarilaisten vastuulle, se tehdään halvimmalla mahdollisella tavalla, ja jälkiä korjataan sitten myöhemmin, uudella hallituskaudella.

Lue myös:

    Uusimmat