Mainos

Monenvärisiä valheita

En ole vielä nähnyt Arto Halosen dokumenttielokuvaa Sinivalkoinen valhe (ensi-ilta on 5. lokakuuta), mutta julkisuudessa jo olleiden tietojen perusteella on mahdollista hieman kommentoida elokuvan paljastuksia. Suuri osa niistä ei ollut uusia, sillä HS:n toimittaja Jouni K. Kemppainen käsitteli Halosen elokuvaa ja suomalaisen hiihdon dopinghistoriaa syyskuun Kuukausiliitteessä. Maikkarin Sunnuntairaportti puolestaan teki aiheesta jo vuonna 1984 reportaasin Koljonvirran verileikit.

Nyt eniten huomiota on herättänyt painonnoston olympiavoittajan Kaarlo Kangasniemen väite, jonka mukaan Juha Mieto olisi vuonna 1975 kysellyt häneltä anabolisten steroidien käytöstä ja samalla kertonut myös käyttäneensä dopingaineita. Mieto on kiistänyt Kangasniemen väitteen.

Keskustelua sivusta seuraavalle tilanne on pulmallinen. Puhutaan liki neljänkymmenen vuoden takaisista asioista, ja on sana sanaa vastaan. Väitteiden totuusarvoa on tietysti mahdollista puntaroida. Voi miettiä, voiko niin vanhoja asioita muistaa kunnolla. Tai voi pohtia, kenellä on intressi puhua totta ja kenellä ei. Todisteita ei kuitenkaan ole, eikä totuus luultavasti selviä milloinkaan.

Itse lukeudun dopingasioissa siihen (ilmeisesti) vähemmistöön, joka ajattelee: entäs sitten, jos on käytetty aineita - vieläpä aikana, jolloin ne eivät olleet kiellettyjä.

Tästä näkökulmasta Halosen elokuvassa ilahduttavaa on, että siinä käsitellään dopingin käyttöä myös muissa maissa. Jos aineita on käytetty, ovatpahan suomalaiset ainakin olleet samalla viivalla kuin kilpakumppaninsa. Jos on olemassa sinivalkoinen valhe, niin on varmaankin myös sinikeltainen, sinipunavalkoinen ja vaikkapa keltapunamusta valhe. Tuskin suomalaiset ainoita ovat olleet, jotka ovat janonneet menestystä ja olleet valmiita menemään harmaalle alueelle.

Koska dopingin käyttö ei ole rikollista, dopingjulkisuudessa puhutaan paljon moraalista. Siinä ajaudutaan helposti hetteikköön. Itse olen sitä mieltä, ettemme voi tuomita menneiden aikojen touhuja nykyajan tiukan dopingvalvonnan normistosta käsin. Me tavalliset penkkiurheilijat emme välttämättä myöskään tiedä, pätevätkö huippu-urheilussa niin sanotun normaalielämän moraalisäännöt. Voivatko ne edes päteä, kun puhutaan kilpailusta absoluuttisella huipulla?

Miedon tapauksessa leimakirves on joka tapauksessa heilahtanut, ja todistajan taakka siirretty hänelle. Onko se oikein vai väärin? Moraalikeskustelun paikka siinäkin.

Mainos

Lisää aiheesta

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.