Mitä muut edellä, sitä Silvio perässä – tai toisinpäin

Niinhän siinä taas kävi. Unionin tulo- ja menoarviosta painittiin Brysselin yössä pitkään ja hartaasti. Molskilta marssi 27 voittajaa.

Kouluarvosanoilla mitattuna Suomessa yritettiin myydä ensin korkeintaan kuutosen tulosta lähes kasina. Kun sopuliveljet ja –sisaret ansiokkaasti kyseenalaistivat hallituksen näkemyksen Brysselin yöllisistä mittelöistä, EU-kolkkapojat tempaisivat esiin sudenpentujen käsikirjansa.

Kuutonen kuulemma muuttuu kevyesti ainakin seiskaksi, kun tietää, tai osaa valita laskutoimituksiin oikeat pohjaluvut. Ja seiskahan on hyvän ja kiitettävän rajamaastossa, jos asioita katsoo myönteisesti. Ne, jotka nyt sitten erehtyivät olettamaan, että aikuisten oikea kahdeksikko oli haettavissa, pettävät itseään.

Myönnän. Mutkia oikova esitykseni on kyyninen ja ikävä. Joka tapauksessa ja jotakuinkin tällä tavalla Suomen nettomaksukeskustelussa tyydyttävä yritettiin kuitenkin saada näyttämään hyvältä. Muualla Euroopassa, oli kyse sitten nettomaksajista tai maksajien netoista, mentiin suunnilleen samoilla askelmerkeillä.

Italian vaalikamppailussa ”Il Cavaliere”, entinen pääministeri Silvio Berlusconi panee paremmaksi. Perusperiaate on sama kuin Brysselin budjettineuvottelijoilla, mutta Apenniinien niemimaalla draamaa on enemmän.

Jos käytetään tässäkin kouluarvosanoja, Berlusconi myy vanhan kansan tuntemaa keppivippiä eli ”yksimiinusta” suvereenina ”kymppiplussana”.

Italian talouden täydelliseen kaaokseen ajanut mediamiljardööri väittää tehneensä ja tekevänsä jatkossa kaiken moninkertaisesti paremmin kuin nykyistä virkamieshallitusta johtava Mario Monti. Lisäksi Berlusconi lupaa italialaisille kaikkea sellaista, mihin ei missään tapauksessa ole varaa. Ei nyt eikä hamassa tulevaisuudessa.

Italiassa helmikuun viimeisenä viikonloppuna uurnille menevät äänestäjät taputtavat. Markkinavoimat ja vastuuntuntoisina itseään pitävät EU-päättäjät eivät. Jos uuden hallituksen päätöksenteko on riippuvaista Berlusconin peukutuksesta, euroalueen velkakriisi kärjistyy uudelleen.

Sijoittajien penseyden ymmärtää: Italiaan ei kannata panna paukkuja, jos maahan ei saada kilpailukykyä parantavaa toimintakykyistä hallitusta. Silloin vakausrahastojen ja Euroopan keskuspankin on rynnättävä apuun.

Muiden EU-johtajien heristely sitä vastoin on falskia.

Berlusconi tekee perässä sitä täsmälleen samaa, jota yritettiin lähes kaikissa EU-maissa budjettihuippukokouksen jälkeen. Vai onko marssijärjestys päinvastainen: Silvio edellä ja muut perässä.

Väitetyillä bunga-pirskeillä mainetta niittänyt italialainen ainakin onnistuu kusetuksessaan (anteeksi hävytön sana) paremmin. Sanoma menee läpi isolle osalle äänestäjistä. Muissa jäsenmaissa tarjotut budjettipajunköydet ja muut höpöhöpöt eivät sula yhtä hyvin.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, että kuilu EU:n ja unionin alueella asuvien kansalaisten välillä kasvaa. Velkakriisimaissa EU on peikko, joka määrää säästämään ja joka näin ajaa ihmisiä kortistoon. Maksajamaissa sama mörökölli vohkii veronmaksajan taskusta rahat tuhlaajien pelastamiseen.

Molemmissa leireissä poliittiset johtajat yrittävät epätoivoisesti esitellä kannattajilleen EU:n kiistattomia etuja ja toisaalta omia saavutuksiaan osana unionia. Saldo notkahtaa poikkeuksetta miinukselle, koska seiska on seiska vaikka sitä millä tahansa sudenpentujen loitsulla yrittäisi muuttaa muuksi.

Voittajia ovat soinilaiset ja berlusconilaiset populistit ympäri Eurooppaa. Heihin kanavoituu protesti etäistä ja kadun tallaajaa taukoamatta sumuttavaa unionia vastaan. He menestyvät vaaleissa, vaikka eivät tarjoa mitään järkeviä tai toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja.

Valitettavasti näin.