Miksi valtiot eivät liity asekauppaa rajoittavaan sopimukseen – 5 keskeistä syytä

YK:n yleiskokous hyväksyi keväällä 2013 asekauppasopimuksen, jonka tarkoituksena on luoda yhteiset säännöt maailmalla käytävälle tavanomaisia aseita kuten kiväärejä ja tankkeja koskevalle kaupalle. Sopimuksen keskeisiä tavoitteita on vähentää laitonta asekauppaa läpinäkyvyyttä lisäämällä.

Asevientiä suunnittelevan maan pitää asekauppasopimuksen mukaan selvittää muun muassa se, miten myytäviä aseita käytettäisiin, kuka niitä käyttäisi ja miksi niitä halutaan ostaa.

Myyjän pitää myös selvittää, voitaisiinko aseita käyttää ihmisoikeusrikkomuksiin tai saattaisivatko ne päätyä konfliktialueille, kertoo asevalvonta-asiantuntija Elli Kytömäki rauhantutkimuksen ajatushautomo Safer Globesta.

– Sopimuksella pyritään vähentämään laitonta asekauppaa muun muassa lisäämällä läpinäkyvyyttä. Siihen kuuluu esimerkiksi raportointia siitä, kuka myy kenelle ja koska. Sopimuksen ydin on se, että maat harjoittaisivat vastuullisempaa ja läpinäkyvämpää asekauppaa.

Suomi on toiminut asekauppasopimuksen puheenjohtajana kaudella 2016-2017 ja toimii myös parhaillaan Sveitsin Genevessä järjestettävän YK:n alaisen kolmannen osapuolikokouksen puheenjohtajana.

Asekauppasopimuksen on hyväksynyt ja allekirjoittanut tällä hetkellä 92 YK:n jäsenvaltiota Suomi mukaan lukien. Lisäksi 41 YK-maata on allekirjoittanut sopimuksen, mutta ei ole vielä ratifioinut sitä. Noin 60 jäsenvaltiota onkin toistaiseksi sopimuksen ulkopuolella.

Miksi jäsenmäärä ei kasva?

Miksi kaikki asekaupan rajoittamista kannattavat ja sopimuksen hyväksyneet maat eivät sitten ole vielä liittyneet sopimukseen eli ratifioineet sitä? Tätä Safer Globen Kytömäki tutki eilen Genevessä julkaistua raporttia varten. 

– Löysin viisi universaalia syytä, minkä takia maat eivät ole vielä voineet tai halunneet liittyä sopimukseen. Ne ovat keskenään aika erilaisia, mutta kaikki ovat tärkeitä ja sellaisia, jotka täytyy ottaa huomioon, Kytömäki kertoo MTV Uutisten haastattelussa.

Mitä nämä viisi syytä sitten ovat? Tutkija Elli Kytömäki kertoo:

1. Kilpailu resursseista

Yksi ongelmakohta on se, että monissa maissa – varsinkin kehitysmaissa ja kehittyvillä alueilla –  on jatkuva kilpailu resursseista.

Jos maa on ollut konfliktissa vuosia tai jopa vuosikymmeniä tai siellä on korruptio-ongelmia tai ongelmia rikollisuuden kanssa, silloin ne ovat päätöksentekijöiden agendalla ensimmäisinä ja ne menevät asekauppasopimuksen käsittelyn edelle. Asesopimus jää silloin prioriteettilistan häntäpäähän, valitettavasti, Kytömäki sanoo.

2. Ongelmia prosessisa

Monissa maissa on puhtaasti proseduuraalisia tekijöitä. Maa voi olla sitoutunut liittymään sopimukseen mahdollisimman pian ja myös maan johto tukee ajatusta. Kaikki ovat sitä mieltä, että sopimuksen pitäisi liittyä, mutta erinäisistä syistä sopimuksen hyväksymisen käsittely tahtoo kestää. Tällaisia syitä voivat olla vaikka vaalit tai uuden presidentin valinta.

Asekauppasopimusta on toimeenpantu vasta kaksi vuotta, mutta olen huomannut, että osa maista, jotka periaatteessa olisivat olleet valmiita ja halukkaita, eivät ole voineet siihen näistä syistä liittyä.

Näissä maissa ei ole kyse siitä, että maat eivät haluaisi liittyä. ne tosiaan haluavat, ja ovat useassa yhteydessä sanoneet tekevänsä sen mahdollisimman pian, mutta käytännön syyt ovat toistaiseksi estäneet liittymisen.

3. Kehittymättömät järjestelmät

Erityisesti Afrikassa tuntuu olevan sellaisia maita, jotka lähtivät sopimukseen innolla mukaan ja allekirjoittivat sen, mutta ovat huomanneet, että heidän nykyiset järjestelmänsä ovat sen verran kehittymättömät, etteivät maat voi vielä täysimääräisesti ratifioida sopimusta.

Näiden maiden pitäisi saada tukea järjestelmiensä kehittämiseen ja myös tiedonkulku pitäisi varmistaa. Vaikka diplomaatit tai korkeat poliittiset tahot ovat sitoutuneet tukemaan asekauppasopimusta, voi olla niin, että tieto sopimuksesta ja varsinkin sen yksityiskohdista eivät välttämättä kulkeudu niille ihmisille, jotka ovat vastuussa liittymisestä.

Yksinkertaisella tasolla esimerkiksi ne diplomaatit, jotka ovat neuvotelleet ja allekirjoittaneet asekauppasopimuksen, eivät ole välttämättä saaneet välitettyä tietoa ratifiointiprosessista oman kotimaansa toimijoille. Ja vaikka olisivatkin, voi ilmetä, että heidän nykyiset järjestelmänsä ovat kerta kaikkiaan riittämättömiä siihen, että he voisivat olla täysimääräisesti mukana sopimuksessa vielä nyt.

4. Varman päälle ottaminen

Erityisesti Aasian maiden ongelma tai haaste on se, että monet allekirjoittajamaat haluavat tutkia sopimusta ja sen vaikutuksia hyvin huolellisesti etukäteen ennen liittymistä, vaikka ne periaatteessa tukevat sitä.

Nämä maat myös haluavat varmistaa, että heidän kansalliset järjestelmänsä kuten tiedonvaihto ovat ehdottomasti heti kättelyssä sopimuksessa vaaditulla tasolla. Otetaan varman päälle, eikä liitytä ennen kuin tiedetään, että mukana voidaan olla täysimääräisesti ja hyvin.

Jotkut maat ovat puolestaan valinneet sen tien, että ne ratifioivat liittyvät sopimukseen aikaisemmin ja kehittävät viimeisiä tarvittavia palasia ollessaan jo sopimuksessa mukana. 

5. Poliittiset syyt

Viimeinen kohta on se kaikkein kinkkisiin ja hankalin: puhtaasti poliittiset syyt.

Maa on periaatteessa tukenut asekauppa-aloitetta ja tukee ajatusta, mutta on kuitenkin jostain syystä päättänyt, että nykyisessä poliittisessa tilanteessa heidän ei ole järkevää tai mahdollista liittyä siihen. Tässä voivat olla taustalla esimerkiksi muuttunut turvallisuustilanne tai yleiset jännitteet.

Joissain maissa myös puolustusteollisuus on herännyt vähän myöhään ja pelästynyt sitä, mitä sopimus tekee puolustusteollisuuden kehitykselle. Se on sitten alkanut aktiivisesti lobata päätöksentekijöitä, että ei liitytä vielä, vaan tutkitaan ja opitaan lisää ja ollaan varovaisia. Tällainen laajempi poliittinen skeptisyys sopimusta kohtaan on läsnä joissa allekirjoittajamaissa.

Juttu pohjautuu tutkija Elli Kytömäen haastatteluun ja hänen tekemäänsä raporttiin.

Lue myös:

    Uusimmat