(Warner)
Kyllä näitä arvioita kannattaa uskoa. Maija Vilkkumaan viides studioalbumi on hemmetin hyvä. Ja näin sanoo nainen, joka ei ole oikein koskaan voinut sietää Vilkkumaata. Superpallon kappaleet onnistuvat varmasti ärsyttämään siellä täällä yksittäin radiosta kuultuina. Levyyn täytyykin keskittyä ja sanoja kunnolla kuunnella, jotta sen hienous paljastuisi.
Superpallo on kokonaisuus, jonka kappaleet ovat parhaimmillaan peräkkäin kuunneltuina. Maija Vilkkumaa on kaunis aikuinen nainen, joka vaikuttaa itsevarmalta ja tyytyväiseltä itseensä. Siitä huolimatta hän käsittelee edelleen monissa kappaleissaan nuoruuden epävarmuutta ja ongelmia. Mutta mikäs siinä, kun se kerran hienosti naiselta luonnistuu. Vilkkumaan kokemuksen värittämä rintaääni tekee esimerkiksi kappaleista Monopolii, Luokkakokous ja Sut kuulen sut nään uskottavia ja helposti samaistuttavia.
Keskenkasvuisista teemoista kuultaa läpi aikuisen naisen avarakatseisuus. Yhteislauluun innostava Mä haluun naimisiin kertoo kotirouvan elämästä pikemminkin todeten kuin tuomiten. Sen voi ottaa halutessaan suorana kritiikkinä, mutta kappale laittaa myös miettimään, josko perinteisten arvojen perään haikailu onkin nykymaailmassa suurinta kapinaa. Samaten itsekeskeisen kaunottaren kuvauksesta kappaleessa Sä kuolet voi moni naiskuulija tunnistaa itsensä.
Kappaleet kuulostavat ennen kaikkea Maija Vilkkumaalta, mutta niiden monisävyisestä soinnista on kiittäminen tuottaja Riku Mattilaa. Tunnelmat vaihtuvat paitsi levyllä myös kappaleiden sisällä sujuvasti laidasta toiseen. Sirkus sisältää tarttuvan ja iloisen kertosäkeen lisäksi myös suurta surua. Ai miten valo sattuu on lohduttomassa tunnelmassaan jopa pelottava, kun taas Kuiskaile suu tunnustaa nuorta rakkautta ehdoitta. Lopussa kuultava Riemulla puolestaan diskoilee täysin rinnoin ja jättää kuulijalle kuplivan olon: ”Ota mut kiinni / mä haluun riemulla kaareksi taipuu”.
Teksti: Heini Strand