Luokkajuhla (Återträffen)

Anna Odell (s. 1973) on aiemmin tunnettu Ruotsissa lähinnä näyttelyistään ja performansseistaan. Tänä vuonna hän sai esikoisohjauksellaan parhaan tulokkaan palkinnon Venetsian festivaaleilla sekä kotimaassaan parhaan elokuvan ja käsikirjoituksen Guldbagge-palkinnot.

Läpimurto on ansaittu. Etenkin debyytiksi Luokkajuhla on varsin onnistunut teos, dokumentinomainen tutkielma valtasuhteista ja niiden vaikutuksista. Elokuva on niin vahvasti ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Anna Odellin näkemys, että jopa yksisilmäisyys uhkaa. Joka tapauksessa lopputulos vakuuttaa intensiivisyydellään.

Odell sai elokuvaansa idean kuultuaan luokkajuhlista, joihin häntä ainoana ei ollut kutsuttu. Miksi ei? Johtuiko se ehkä siitä, että ruotsalaiset mediat ovat usein kuvanneet taiteilijaa hankalaksi ja provokatiiviseksi? (Tunnetuimmassa performanssissaan hän teeskenteli vaipuneensa psykoosiin ja päätyi lukkojen taa.) Ohjaaja pyrki omien kokemustansa kautta saamaan selville, mitä tapahtuu, kun vanhat rakenteet ja hierarkiat paljastetaan.

Odell esittää elokuvassa kärjistetysti itseään, todenpuhujaa aina rasittavuuteen asti. Hän jankuttaa traumoistaan hiluissa, joissa entiset luokkatoverit haluaisivat vain muistella iloisia asioita. Elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla edellinen paljastuu fiktiiviseksi ja näytellyksi lyhytelokuvaksi, jonka avulla taiteilija haluaa kertoa luokkatovereilleen, miltä ulkopuolelle jättäminen tuntui. Tosielämän luokkatovereiden reaktioita näyttelevät jälleen ammattinäyttelijät. Odell todella tapasi entisiä luokkalaisiaan ja kirjoitti kohtaukset sen pohjalta.

Asetelma on yhtaikaa kipeä ja herkullinen. Elokuva puhuu koulukiusaamisesta ja sen elämänkestoisista kerrannaisvaikutuksista piinallisen suoraan ja häpeilemättä. Usein julminta kiusaamista on juuri ulkopuolelle jättäminen ja "kuoliaaksi vaikeneminen". Kuka tahansa luokkakoukouksessa käynyt tietää, miten herkästi vanhat kaunat ja jännitteet palaavat pintaan. Ja miten yllättävän vähän ihmiset ja nuoruudessa fiksatut rakenteet muuttuvat vuosien mittaan.

Samalla kun Annan tunteet ja kokemukset tulevat samastuttavasti lähelle, elokuvan muut henkilöt jäävät hitusen karikatyyrimäisiksi. On pomoileva öykkäri, hännystelevä mulkku ja pahantahtoiset juoruämmät. Nämä roolit eivät kehity miksikään elokuvan aikana, eikä heidän välisiinsä suhdekuvioihin saati syihin tuoda juurikaan lisävalaistusta. On vain kiusattu ja kiusaajat, joille vihdoin päästään sanomaan päin naamaa.

Odellin elokuvaa onkin syytetty kostomentaliteetista. Moite ei ole ihan tuulesta temmattu, mutta pienine puutteineenkin Luokkakokous on häiritsevä, aito ja erittäin tarpeellinen elämys.