Lukupiiri: Nälkävuosi-teos antoi kuolemalle valkoiset kasvot

Kirja: Nälkävuosi
Kirjailija: Aki Ollikainen
Kustantaja: Siltala
Helmiä: 3
Kenelle: Pelkistettyjen tarinoiden rakastajattarille, runosielujen sisaruksille. Lumessakahlaajille, kärsimysnäytelmää kestäville. Luokkajaoista ja Suomen historiasta kiinnostuneille.

Finlandia-ehdokkaaksi nostettu Aki Ollikaisen esikoisteosNälkävuosi kannattelee nimeään kunnialla ja kuoleman kovalla kirjolla: teoksessa eletään lokakuusta huhtikuuhun 1867–1868, joiden luvut tunnetaan myös suurina nälkävuosina. Tuolloin armoton nälänhätä söi lähes kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä ja ajoi ihmiset lumessa kahlaaviksi kerjäläisiksi, kulkutautien kantajiksi, kuoleman irvokkaiksi kasvoiksi.

Kuoleman väri on valkoinen. Hautajaisissa pukeudutaan mustaan, elävät pukeutuvat. Vainajakin on mustissaan, kun se on puettu parhaimpiinsa mitä eläessään on omistanut, mutta kasvot sillä on valkoiset. Kun sielu jättää ihmisen, vain valkoinen jää jäljelle.

Juhanin kasvoilta pakenee väri.

Romaanin prologissa veneen pohjalla makaa kolme laihaakin laihempaa haukea, jotka näyttävät enemminkin käärmeiltä, kuin Ahdin antimilta. Pakkasyön kohmettama kyy sähisee paleltuneiden puolukoiden keskellä, uhkaavasti, hallan kylmettämänä, täysin puolustuskyvyttömänä. Lakanoitten välissä kaipuuta kaipaisi oma luikerteleva, huomiota huutava elin, jonka toiveita ei voi täyttää siinä pelossa, että suita tulisi enemmän ruokittavaksi. Kolme käärmettä, kolme käyttökelvottomaksi ajautunutta elämänjatketta, kolme ennettä.

Marja puree yöpaitansa kaulusta, aallot kulkevat läpi ruumiin. Kun ne ovat ohi, olo on taas tyhjä. Hän silittelee Juhanin velttoa elintä ja miettii laihoja haukia.

Ollikainen kertoo koruttoman tarinan 140-sivuisessa teoksessaan kerjuulle ajautuvasta Korpelan perheenäidistä Marjasta, joka pakenee yhdessä kahden pienen lapsensa kanssa aivan liian aikaisin saapuneen, ankaran talven keskellä toisten torppien ovelle toivoen pientä vellitilkkaa jälkikasvunsa huulille. Nälän näivettämä isä jätetään torppaan tekemään kuolemaa. Omassa vatsassa raapii henkihievereissään taisteleva kissanpentu, jota hukutetaaan väkipakoin säkissä avantoon.

Samalla säätyläiset pelaavat shakkia, juovat teetä ja pohtivat, onko nälkä se joka erottaa jyvät akanoista, vahvat heikoista, näinkö karsitaan omenapuun huonot oksat. Katajanokassa pyörivät huorat ja hampparit, senaattorin liian myöhään lainalla ostetut jauhot jäivät satamaan.

Hevosen kylkiluut näyttävät rukoukseen ristityiltä sormilta. Sen hirnahtelu on vanhan naisen itkuntyrskähtelyä. Se on kuihtunut, niin kuin isä, ajattelee Mataleena mutta puistaa sitten päätään, ei, isä on vahva, isä ajaa Lehdon hevosella isoja puita metsästä vaikka lunta on niin paljon että Mataleena uppoaisi hankeen päätä myöten.

Nälkävuosi on matka ovelta ovelle, joiden takaa löytyy kuin löytyykin tippa jos toinenkin laihaa velliä jakaakseen, vaikka ulko-ovea näytetään kerjäläisille lähes samalta istumalta.

Jopa hädän hetkellä halujensa hallitsema ihmismieli on armoton, se on peto, joka raatelee lasta kantavan naisen päällysvaatteet, repii kädestä leipäkannikat ja huutaa huoraa nälän raiskaamille kasvoille.

Aivan kuten ihminenkin, lumihanki on armoton, se imaisee lumivalkoiseen kuolemaan nälkäänäkevät kahlaajansa.

Velli kupissa näyttää loskaiselta lumelta, sellaiselta joka keväisin sotkee navettapolkua. Mutta nyt kevätkin tuntuu ajatuksena synkältä, Marja ei näe sitä seuraavaa kesää vaan takatalven, joka jatkuu loputtomiin. Hän kohottaa lusikan huulilleen ja tuijottaa uuninpankon pimeyteen, sieltä vastaan katsovat sokeat silmät.

Ollikaisen teos on vähäeleinen, nöyrä, hiljainen runoaitta ja kuvataiteellinen kehys, aivan kuten mies itsekin. Esikoiskirjailija viljelee sellaisia sanoja, luontokappaleita ja ihmiskohtaloita, jotka eittämättä puhuttelevat tätä kovia kokenutta pettuleipää jyrsinyttä kansaa, historiaamme muistavia, suomalaista nöyrää runoutta arvostavia, melankoliaan taipuvia.

En tiedä, kovettiko minut nuo sivuilla etenevät, talven kylvettämät näivettyneet ihmiskohtalot, jotka olivat niin kuivuneita, ettei edes kyyneleitä syntynyt heidän poskipielilleen – en osannut tuntea sitä tuskaa selkänahassani, kissanpentua vatsassani, kyyneleitä kiristämässä kurkussa. Ihmisen pahuus kärsimyksenkin keskellä kun ei tule käärmeitä jalkoihinsa polkeneelle yllätyksenä.

Tuuli iskee vastaan niljakkaana kylmyytenä, kunnon pakkanenkin olisi parempi. Käärme on päässyt voitolle, se kiertelee kulkijoittensa ympärillä, tekee väliin puiden lomasta hyökkäyksiään, mutta jättää lopullisen armoniskun antamatta.

Kerjuu ovelta ovelle, ainainen nukahtelu nälän uuvuttaman kehon toimesta puuduttaa lukijansa salakavalasti; aivan kuten ne tuhannet kuolemat, jotka näemme päivittäin television ruudulla. Ne tuntuvat niin kaukaisilta, vaikka ne ovatkin totta. Nälkävuosistakin on aikaa vain lähes saman verran kuin Ollikaisen teoksessa on sivuja. Eikä nälkä ole vieläkään tästä maailmasta ehtynyt.

Kun kuolemaa vihtovat kyyt vaihtuvat Nälkävuoden viimeisillä sivuilla telkän lentoon, lintujen nöyrään paluuseen, hiipii mieleen Kalevalan luomismyytti maailmansynnystä.

Teksti: Katri Koskinen

Kuva: Siltala