Kun tyhjyys on luultua syvempää

Kansallisteatterin Onnellisuuden Tasavalta -satiiri muistuttaa tarpeestamme paeta orastavaa tyhjyyttä. Pakopaikka voisi olla vaikkapa valtio nimeltä Onnellisuus. Mutta mistä se tyhjyys syntyy?

"Klikkaa vaan mun hymynaamaa."

Katsomossa istuessani ymmärrän, että me itse luomme tyhjyytemme. Tyhjyyttä ei ole olemassa ennen kuin me itse rakennamme sen sisällemme. Ja synnytämme kulissinmakuista teatteria ympärillemme, jottei meidän tarvitsisi katsoa sisällemme. 

Mikään ei ole niin pelottavaa kuin tutustua itseensä. Voi joutua melko syvälle. Ja pääseekö sieltä edes takaisin?

Ihmisen syntisäkin kirkas tähti on itsepetos – niin näkymätön, että sitä ei edes näe. Se on neuroosi. Pohjaton halu saada jatkuvasti enemmän. Ja kuinka kovasti kaikki yrittävät lisätä onnellisuuttaan? Niin kovasti, että se voisi lisätä epäonnea? Kun maailma ei ole tarpeeksi, sanoisi James. 

"Mä haluaisin nähdä koko ajan mun perseeni."

Olemme huumaantuneita vapaudestamme löytää onni ja tehdä se vapaasti yksilöityjä yksityisiä tarpeitamme noudattaen ja niitä varten. Samaan aikaan kun koemme oikeudeksemme yksilöllisyyden auvon, vaadimme kuulua ryhmään, keskeisenä pelkona jääminen syrjään – päätyminen osattomuuden valtakuntaan. Mikä ihana ristiriita. 

"Mä oon rajattomasti laajeneva spiraalimaisen valtavasti kasvava potentiaali-installaatio."

Onnellisuuden Tasavaltaa tavoitellessaan henkilöhahmot sattuvat eksymään matkalla. Päätyvät tilaan, jossa he joutuvat katselemaan vierestä ja maksamaan lompakoistaan "kohtuutonta hintaa vanhojen ihmisten hengissä pitimiseksi". 

Kirjailija Jari Ehrnrooth tiivistää saman näin: Minusta elämä on hyvää. Ihan sellaisenaan. Kuin raikas lähdevesi. Sen voi vain pilata.