Kun suomalaiset saivat Hanoista tulemaan vettä

Mikko Laakso Seppo Tamminen: Rakentajat maailmalla. Vientirakentamisen vuosikymmenet. RIL. 2014. 334 s.

Arvio: Janne Hopsu

Kostamus-Bagdad-Hanoi. Kehitysyhteistyönä kaivoja Tansaniaan. Jos suomalaisten vientirakentajien eldorado on nykyään Itämeren alue, siis oikeastaan kotimarkkinat, 1970- ja 80-luvulla kohteena oli maailma. Tai ainakin melkein. Eurooppa ja Amerikat jäivät tuolloin valloittamatta.

Yrityshistorioitsijat Mikko Laakso ja Seppo Tamminen ovat saaneet isojen kansien väliin näyttävän kattauksen suomalaisten vientirakentamisesta. Näyttävän myös siksi, että kirjan runsas kuvitus toimii hyvin tekstin kanssa. Ei tarvitse kuvitella, miltä Saddamin kongressipalatsi, Ras Lanufin kaupunkisuunnitelma tai uudempi asuntorakentaminen Moskovassa näyttävät.

Kirja painottuu 70- ja 80-luvuille. Syy siihen on selvä. Tuon ajan rakentajakonkarit ovat vielä haastateltavissa ja muistelukykyisiä.

Rakennuskohteiden suuntautumiseen vaikuttaa tietysti maantiede ja erikoisosaamista vaativat markkinat, mutta takavuosina myös politiikka. Neuvostoliitto oli suomalaisen rakennusviennin onnenpotku mutta se myös pöhötti. Kun itänaapurissa alkoivat puhaltaa isot muutoksen tuulet, piti viimeistään opetella tekemään asioita uusin tavoin. Opittiin, koska siellä ollaan yhä.

Neuvostoliitto ei ollut ainoa valtio, jonka kanssa jouduttiin toimimaan poliittinen kieli keskellä suuta. Arabimaissa politiikka oli (ja on) erityisen herkkää. Välillä Yhdysvallat sotkeutui suunnitelmiin. Niin kävi Libyassa 1986, kun Puolimatka-yhtiö joutui jättämään rakentamatta terveyskeskuksen Tripoliin.

Washingtonin mielestä rakennuksesta olisi tullut biologisia aseita valmistava laboratorio. Puolimatka (ja Suomi) hävisivät mittelön 1-0. Saudi-Arabiassa ”vääräuskoisten” suomalaisten ei olisi sallittu olevan lainkaan.

Lähi-Itä oli suuri markkina. ”…1970-luvun jälkipuoliskolta 1990-luvun taitteeseen, Lähi-Itä oli suomalaisille rakentajille toiseksi tärkein viennin kohdealue heti Neuvostoliiton jälkeen.”

Kirja kertoo onnistumisista ja epäonnistumisia. Se myös tuo esiin, kuinka suomalaisten on ollut selvitäkseen pakko oppia toimintatapojen ja markkinoiden muutoksista. Välillä lähdettiin takki auki ja pölähdettiin keskelle kulttuuria, missä olivat tuntemattomat tavat ja olosuhteet. Tämä koski sekä arkipäivää että sopimuksia ja sopimuskäytäntöjä. Riidoilta ja törmäyksiltä ei aina vältytty. Myös suomalaisten yhtiöiden keskinäiset nahinat tai sellaiset ulkomaisten kumppanien ja kilpailijoiden välillä tulevat esiin.

Kerrontaa maustavat työmaa- ja projektianekdootit ja tarinat rakentajien perheiden tunnelmista, kuten panttivankidraama Persianlahdella 1990, ja kirjaimellinen pako 1978 Nigeriasta projektista, kun paikallisen yhteistyökumppanin rahat loppuivat. Tarinoita olisi voinut olla enemmänkin, koska vuosikymmenien mittaan koettu elämä ja työt silloin eksoottisissa maissa ovat taatusti synnyttäneet vaikka mitä.

Toisaalta kirja on rakentajien kirja. Se nimeää aina kuhunkin projektiin osallistuneet firmat ja toimijat. Kaikki eivät jää mieleen, eikä tämä liene tarkoituskaan. Ensisijainen kohdeyleisö on alan väki, ja heille niillä on merkitystä ja tuovat muistoja mieleen. Tosin, iästä riippuen, kukapa meistä ei muistaisi legendaarisia nimiä kuten Finn-Stroi, Lemminkäinen, YIT, Haka, Polar tai Kauko Rastas.

Kirja on jaettu maantieteellisiin osiin. Jos lukijaa kiinnostaa vaikkapa Aasia tai Latinalainen Amerikka, näistä löytyvät omat luvut.

Suomalaiset ovat olleet ja rakentaneet maailmalla paljon, noin 200 maassa. Joskus on otettu hullunrohkea askel tuntemattomaan ja maksettu oppirahoja, joskus taas onnistuttu ja maine huippuosaajana on kiirinyt maailmalla.

Ilman riskinottoa, matkalaukkujen pakkaamista ja perheiden sietokykyä (jota joskus venytettiin liikaa) olisi jäänyt moni uutiskuvistakin tuttu talo, tie, alue tai pato rakentamatta, ja jätetty käyttämättä mahdollisuus oppia uutta.

Janne Hopsu

Arvioitsija on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa

Lue myös:

    Uusimmat