Kommentti vaaleihin: Siniset silmät ja valtaoikeudet

Jos Paavo Väyrynen laukoo itseironisia kommentteja, sitä ei voi parhaalla tahdollakaan pitää merkkinä Väyrysen pehmenemisestä.

Väyrysen pitääkin naureskella kansan mielikuvalle miehestä, joka ei koskaan ole myöntänyt hävinneensä omaa syytään - puhumattakaan, että olisi joskus oikeasti myöntänyt tehneensä virheen.

Sitä paitsi hän on naurattanut yleisöä ennenkin. Kymmenen vuotta sitten Hämeenlinnassa Väyrynen yritti takaisin puheenjohtajaksi laukomalla, että yksi Paavo vastaa viittä miestä. Kun naurut oli naurettu ja äänet laskettu Paavo löysi itsensä kolmannelta sijalta, kaukana kärjestä.

– Kun kansa saa tietää totuuden, he rakastavat minua, sanoo Väyrynen.

Piinkova, periksi antamaton ja aina oikeassa

Niinpä. Piinkova, periksi antamaton ja aina oikeassa oleva Väyrynen ei ole muuttunut mihinkään.

Sen paljasti viimeistään hänen linjapuheensa presidenttiehdokkaana.

Presidenttinä Paavo Väyrynen käyttäisi siekailematta sisäpoliittista valtaa. Puheessaan hän otti esimerkiksi kuntauudistuksen, josta on keskustalle tullut eräänlainen velhomaailman Voldemort-painajainen.

Väyrynen sanoo, että presidentti voi jättää painavista syistä vahvistamatta eduskunnan säätämän lain. "Päätöksenteko viivästyy, jolloin saattaa syntyä uutta harkintaa ja viisaampia päätöksiä."

Kyllä näin on, vaikka perustuslaissa lain vahvistamatta jättäminen onkin varattu teknisten kömmähdysten estämiseen. Mutta todella, kyllähän sitä voi käyttää myös presidentin poliittisena aseena. Silloin vain toimii perustuslain henkeä vastaan. Yhtään ei yllätä, että se ei tunnu vaivaavan ehdokasta pätkän vertaa.

Väyrysellähän on jarrutuskeskusteluista kokemusta. EU-päätöksen lähestyessä Väyrynen otti peiton mukaan ja luki pöntöstä tuntikausia vanhoja herratiesmitä-tutkimuksia erotuksena siitä, että kristillisten Vesa Laukkanen luki raamattua. Kyllähän se pani ajattelemaan!

Tietenkin vastavalitulla presidentillä, joka juuri on saanut puolet kansan äänistä, on houkutus panna ihmiset ajattelemaan oman tahtonsa mukaan.

Mutta voi vain kuvitella minkälainen soppa Väyrysen tempusta syntyisi.

Ehdokkaat kumartavat kansan tahtoa

Kansa haluaa vahvan presidentin. Kansa haluaa "Kekkosen" ja kampanjoissa tätä kansan tahtoa myötäillään vähän samaan tyyliin kuin muut puolueet myötäilivät perussuomalaisten Timo Soinia viime eduskuntavaaleissa. "Olen samaa mieltä Soinin kanssa…."

Erityisen räikeästi kansan tahdon -dilemma näkyy Nato-kysymyksessä. On paha katsoa miten Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö tarkoin mietityin sanankääntein kieltäytyvät käytännössä keskustelemasta koko aiheesta. "Mitä vikaa Natossa on?" -kysymys on kaikessa hiljaisuudessa haudattu Atlantin syvyyksiin.

On iltakouluja ja "iltakouluja"

Sauli Niinistö aloitti oman valtaoikeustaistelunsa sanomalla, että talouspolitiikka on keskeinen osa ulkopolitiikkaa eli suomeksi: talouspolitiikka kuuluu presidentin tehtäviin.

Näin määriteltynä Niinistöstäkin tulee ulkopoliittisesti kokenut ja pätevä.

Niinistö jatkoi tämän vuoden alussa Kauppalehdessä kehittelemäänsä ajatusta, että hallitus kaipaisi avukseen talouspoliittista viisasten kerhoa.

Jos Niinistö valitaan presidentiksi hallitus taitaakin saada rinnalleen viisasten kerhon - nimittäin yhden viisaan kerhon.

– Voisi olla hyvinkin aiheellista palata iltakouluun, Mäntyniemen iltakouluun, silloin tällöin epämuodolliseen yhteydenpitoon hallituksen kanssa, Niinistö määritteli linjapuheessaan.

Keskustelu ei siis rajoittuisikaan hallituksen ulkopoliittiseen valiokuntaan, viikottaiseen tapaamiseen pääministerin kanssa, vaan nyt pääministeri tai mahdollisesti hallitus laajemminkin kävisi seminaaria presidentin kanssa aika ajoin - ja piankin varmaan hyvin säännöllisesti.

Mistä aiheista keskusteltaisiin? "Ainahan siellä on jotain tekeillä", vastasi Niinistö kysymykseen.

Siis Niinistökin hamuaa sisäpoliittista valtaa tai ainakin kuoronjohtajan asemaa.

Halonen vastaan kaikki muut

Jos joku luuli, että taistelu ja nahistelu presidentin valtaoikeuksista päättyy Haloseen ja perustuslakiuudistukseen, ei se pääty, vaan jatkuu entistä kiivaampana.

Ketään ei tunnu pelottavan presidentti Tarja Halosen esimerkki. Siis se, kuinka presidentti jähmettyy valtaoikeuskiistelyn asemasotaan ja energia varsinaiseen arvojohtamiseen jää vähäiseksi.

Ei edes kiistan ratkeaminen vapauttanut Halosta. Hänen mielestään median painostuksesta suomalaisille iskostui ajatus, ettei EU:n huippukokouksissa voinut olla kukaan muu kuin pääministeri. "Minun mielestä tämä oli henkilökohtaista", Halonen sanoi.

Siinä olikin ydinkuva Halosen kaudesta: Halonen vastaan kaikki muut.

Onko Kataisella ja Niinistöllä sopimus?

Vielä yksi esimerkki valtaoikeuksista.

Sauli Niinistö ja Paavo Lipponen ovat sitä mieltä, että presidentille kuuluu valtiosopimukset - tähän saakka ihan ok - ja siitä syystä presidentin pitäisi olla paikalla huippukokouksissa, joissa niistä neuvotellaan.

Anteeksi kuinka? Eihän aikoinaan Mannerheim tai Paasikivikään olleet allekirjoittamassa rauhansopimusta.

Viimeksi sovittiin Lissabonin sopimuksesta. Presidentti valtuutti presidentin esittelyssä valtuuskunnan, jonka johdossa olivat pääministeri ja ulkoministeri.

He myös allekirjoittivat ja parafoivat sopimuksen.

Olisiko vellit menneet sekaisin? Nimittäin Lissabonin huippukokouksessa allekirjoitustilaisuudessa olivat mukana myös Ranskan, Romanian ja Latvian presidentit, mutta he olivat valtuutettuja.

Sitä paitsi Eurooppa-neuvosto on nykyisin instituutio. Vanhaan aikaan presidentti saattoi vielä syrjäyttää ulkoministerin, mutta tuskin enää. Jos presidentti ei suoranaisesti halua neuvotteluvaltuuskunnan jäseneksi, niin mikä hänen roolinsa olisi?

Vai olisiko sitten niin, että Jyrki Katainen olisi tehnyt komromissi-sopimuksen Niinistön kanssa uusista järjestelyistä.

Että Sauli pääsisi huippariin ja jos vaikka sattuisi niin, että Herman Van Rombuy olisi kutsunut Obaman kylään, ei tarvitsisi Niinistön Jennin kanssa kotona mököttää.

Kysynpähän vaan.