Kolumni: Halusin olla poika 13-vuotiaaksi asti – älä vaadi lastasi valitsemaan sukupuoltaan liian varhain

Minähän halusin olla poika 7-vuotiaasta aina 13-vuotiaaseen asti. Olin erittäin poikamainen pikkutyttö. Äiti antoi minun leikata hiukset lyhyiksi, "poikatukaksi", niin kuin itse sitä kutsuin. Olin poika nimeltä Pekka viikoittain. Vihasin mekkoja ja tyttöjen juttuja, mutta samalla leikin silti välillä kotia ja äitiä. Muistan kuinka oli vaikeaa aamuisin päättää, kumpi halusin sinä päivänä olla, Sini vai Pekka. Vaatteet valitsin sen mukaan, halusinko olla tyttö vai poika. Hahmo saattoi myös vaihtua kesken leikkien tai pitkin päivää. Tuli tunne, että nyt haluankin olla tyttö taas.

LUE MYÖS:  Meijun perhe luuli kasvattavansa poikaa – toisin kävi: "Meille oli huomaamattamme tullutkin pieni tyttö"

Minulla on vuotta vanhempi isoveli ja useimmiten minä leikin hänen ja hänen ystäviensä kanssa. Milloin rakennettiin majaa, milloin leikittiin sotaa tai tehtiin metsäretkiä, maalla kun asuimme. Toisaalta taas sitten leikin mielikuvitusleikkejä tyttökavereideni kanssa, äidin roolia näkymättömien vauvojen kanssa, työnneltiin mukamas rattaita pitkiäkin kävelylenkkejä.

Äitini tai isäni antoivat minun olla erilainen lapsi, toteuttaa itseäni juuri sellaisena kuin olin.

Minua ei koskaan kielletty olemasta poikatyttö, saati hävetty ihmisten keskuudessa, kun näytin täysin pojalta ja käytin poikien vaatteita. Muistan, mikä ylpeydenaihe se olikaan, kun joku vanhempi rouva kysyi veljeltäni ja minulta "kenenkäs poikia työ olette?", voi sitä ylpeyden määrää.

Muistan halunneeni vielä yläasteelle mentäessä olla poika, tai ainakin saada kaikki luulemaan niin. Menin koulukiusaamisen vuoksi eri yläasteelle, kuin muu luokkani. Eli siis maalta kaupunkiin. Muistan vieläkin ensimmäisen koulupäivän asun, joka minulla oli päällä. Olin skeittari, joten päälläni oli virttynyt Adidaksen retro verkkatakki, lököfarkut ja converset, ajettu lyhyt tukka ja Huckleberry Hound-lippis. Koko luokkamme luuli minua pojaksi, olin ylpeä siitä.

En todellakaan käyttänyt meikkiä, ekan kerran taisi olla vasta lukiossa 17-vuotiaana, kun laitoin meikkiä naamaani. Muistan miltei kaikkien ystävieni olleen poikia, olin yksi heistä. Tunne siitä, että haluan olla poika, oli erittäin vahva toisinaan. En tiedä, mistä se tuli minuun ja mihin se sittemmin yhtäkkiä katosi.

Siihen aikaan ei puhuttu mistään terapioista, saati hormonihoidoista, asian suhteen. Silloin ei ollut ns. muodissa olla erilainen. Oli hävettävää erottua joukosta ja sainkin osakseni järkyttävän määrän koulukiusaamista ja nälvintää. Olinhan poikatukkani ja ulkoasuni puolesta helppo kohde. Muilla kun rinnat alkoivat kasvaa, minulla ei ja siitähän minua oli hyvin helppo kiusata. Rinnattomuus vain tuki omaa käsitystäni poikakehostani.

Kuitenkin siinä ylä-asteen aikana alkoi käsitykseni kehostani muuttua ja aloinkin yhtäkkiä nauttimaan tyttömäisistä asuista ja koruista. Tutustuin meikkeihin ja erilaisiin lookeihin. Ompelin paljon omia vaatteitani ja hamstrasin asuja kirpparilta. Laittelin jos jonkinlaisia tukkavirityksiä ja värejä. Liikuin hyvinkin erikoisissa asukokonaisuuksissa. Minulla on aina ollut erittäin vahvasti erottuva tapa pukeutua. En ole koskaan seurannut muotitrendejä, olen luonut oman lookini ihan lapsesta saakka.

"Elin poikavaihetta miltei 7 vuotta"

Lopulta sitten minunkin menkkani alkoivat, tosin vasta 17-vuotiaana. Syynä munasarjoissani olevat ongelmat, samat jotka olivat yhtenä esteenä raskaaksi tulemiselle. Aloin seurustella 17-vuotiaana, eli lukion ekan jälkeen ja olinkin siinä suhteessa kaikkineen 6 vuotta. Sittemmin tapasin ex-aviomieheni, jonka kanssa vietin seuraavat 10 vuotta. Ja nyt olen täällä, odottaen vauvaa 2 vuoden parisuhde takana.

LUE MYÖS: Minkä ikäisenä lapsi voi päättää sukupuolensa korjaamisesta? Asiantuntijat erimielisiä

Tämän tarinan halusin jakaa kolumnissani ihan vain siksi, ettette tekisi liian nopeita johtopäätöksiä lapsenne sukupuoliroolileikkien, vai miksikä niitä voi kutsua, suhteen. Itse elin poikavaihetta miltei 7 vuotta, päivittäin, olin joko tyttö tai poika, ihan viimeistä piirua myöten. Poikana ollessani koin todella olevani yksi pojista, vielä esiteininäkin. Tyttönä saatoin pukeutua prinsessamekkoon ja liehutella keijukaisen lailla Barbien kanssa.

Äitini kannusti minua aina. Hän ei koskaan hävennyt minua, tai kieltänyt minua olemasta minä. Minut on aina hyväksytty perheessäni ja olen saanut äärettömästi rakkautta, tukea, kannustusta ja ymmärrystä. Muistan äitini sanoneen minun olevan mielenkiintoisen erikoinen tyyppi, eikä minun tarvitsisi koskaan edes yrittää muuttaa itseäni muita varten.

Ei meillä silti kotona kukaan minua Pekaksi kutsunut, saati puhuttu mistään sukupuolen muuttamisesta tai edes terapiasta. Muistan käyneeni keskustelua äitini kanssa siitä, miksi haluan välillä olla poika ja äitini sanoi sen olevan normaali vaihe kehityksessä ja joillain se kestää pidempään ja on vahvempana kuin toisilla. Hän selitti minun etsivän omaa identiteettiäni ja rauhoitteli, että löydän sen varmasti sitten, kun aika on kypsä.

"Oltaisiinko menty ojasta allikkoon?"

Nyt kun mietitään, että jos vanhempani olisivat lähteneet tätä viemään pillit ja kellot hälyttäen eteenpäin. Psykiatreille, lääkäreille, seksuaaliterapeuteille ja sukupuolenvaihdoksen asiantuntijoille, olisinko saanut vapaan lapsuuden olla ja toteuttaa itseäni, vai oltaisiinkohan menty kovaa vauhtia ojasta allikkoon? Olin todella yksi niistä lapsista, joita näkee dokumenteissa tämän asian puinnin suhteen, halusin vaihtaa sukupuoleni kokonaan. Muistan jopa rukoilleeni pienenä tyttönä synttärilahjaksi taivaan isältä pippeliä. Nyt toki naurattaa, mutta silloin se oli minulle totista totta. Jos äitini olisi alkanut viemään asiaa eteenpäin ja syöttämään minulle hormoneja ja käyttämään lääkäreissä, muuttaakseen minun sukupuoleni, vain koska minä halusin niin, mitä olisinkaan tänään?

Tuntui siis, että halusin tuoda tämän puolen itsestäni teidän tietoisuuteen, varsinkin jos oma tyttäresi tai poikasi käy samankaltaista vaihetta läpi.

Tässä kun asiasta olen puhunut ystävieni kanssa, eräs ystävävättäreni välitti minulle linkin, jossa on yhden perheen tarina. Poika halusi vaihtaa sukupuoltaan nuorella iällä. Äiti kävi lääkärit läpi, saamatta hyväksyntää tai poikaansa hoito-ohjelmaan sukupuolen vaihdoksen suhteen. Muistaakseni kyseessä oli 12-vuotias poika. Lopulta äiti hommasi hormonit pimeiltä markkinoilta ja aloitti hoidot pojalleen, muuttaen hänen hormonitoimintansa. Nyt lopulta poika haluaakin olla takaisin poika, eikä tyttö enää ja on odottamassa esiteininä rintojen poistoleikkaukseen.

Minulla ei itselläni ole mitään vastaan muiden päätöksiä kohtaan. Jokainen aikuinen tehkööt päätöksensä oman kroppansa tai lastensa kasvatuksen suhteen. En tuomitse ketään heidän päätöksistään. Kukin varmasti parhaansa yrittää. Minun tarinani on vain yksi esimerkki aiheesta.

Ajatuksia tähän päivään ja muuttuvaan maailmaan, jossa on cool to be different!