Kolmoskaljaan ei koskea saa

Kesäinen keskustelu keskioluesta on noudattanut tuttua uraa: kun vastaava ministeri väläyttää keskioluen poistamista ruokakaupan valikoimista ja siirtämistä Alkon hyllyyn, ajatus ammutaan täysin mahdottomana usealta eri taholta alas.

Ruokakaupan ja kioskin keskiolutta suojellaan kuin saimaannorppaa, tosin sillä erotuksella, että oluen suojelijoille ei mikään argumentti ole vieras. Väitetään, että lähikaupat menisivät konkurssiin ja panimoteollisuus kärsisi. Ennustetaan, että kulutus siirtyisi vahvempiin juomiin, kun kaupassa olisi tarjolla vain kakkosolutta. Vedotaan kansalaismielipiteeseen: ihmiset eivät yksinkertaisesti halua muutosta nykytilanteeseen, sillä eihän juominen enemmistölle ole mikään ongelma.

Keskustelun perusteella voisi luulla, että kolmosoluen myynti ruokakaupassa on suomalaisten ikiaikainen saavutettu etu, jonka poistaminen murentaisi kansantalouden, vaarantaisi kansanterveyden ja loukkaisi syvästi ja seurauksiltaan arvaamattomasti kansalaisten oikeustajua.

Pitää kyllä paikkansa, että keskioluella on Suomessa vankka asema.

Suomi alkoi muuttua viinamaasta olutmaaksi vuoden 1968 alkoholilain myötä. Laki merkitsi alkoholipolitiikan kaikkinaista höllentämistä: alkoholijuomien ostoikärajaa alennettiin, Alkon myymäläverkko tiheni ja keskiolut tuli ruokakauppoihin ja kahviloihin. Parissa vuosikymmenessä kolmosoluen ja samalla alkoholin kulutus kasvoi jyrkästi. Vuonna 1968, siis ennen uudistusta, suomalaiset kuluttivat alkoholia (puhtaaksi alkoholiksi muutettuna) 3,6 litraa vuodessa.

Nyt eletään vuotta 2013, ja suurta ihmiskoetta on takana yli 40 vuotta. Ja mitä tiedetään: suomalaiset kuluttavat puhdasta alkoholia kolme kertaa enemmän kuin vuonna 1968, ja tästä noin kymmenestä litrasta puolet menee kurkusta alas oluen muodossa.

Suomalaiset epäilemättä ovat neljässäkymmenessä vuodessa kokeneet lukemattomia miellyttäviä nousuhumaloita ja mukavan turruttavia pöhniä. Samaan aikaan alkoholilla on ollut osuutta mittaamattomaan määrään mielipahaa, masennusta, suurempia tai pienempiä onnettomuuksia ja väkivaltaa.

Esimerkiksi vuonna 2006 alkoholin aiheuttamat terveyshaitat olivat arviolta 130-275 miljoonaa euroa. Järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitoon liittyvät kustannukset olivat vähintään 250 miljoonaa euroa (Päihdetilastollinen vuosikirja 2009).

Kun ministeri ja muut terveysviranomaiset nyt tekevät ehdotuksia, joilla näitä kielteisiä seurauksia ja kustannuksia voitaisiin vähentää, mihin keskioluen suojelijat takertuvat?

He takertuvat 1 prosenttiyksikköön. Heidän mielestään kakkosoluen 3,5 tilavuusprosenttia alkoholia on tuhoisalla tavalla liian vähän. Vastaavasti keskioluen 4,5 tilavuusprosenttia on maaginen lukema, joka pitää pystyssä panimoteollisuutta ja lähikauppoja ja suojelee kansalaisia siirtymästä väkevämpiin juomiin.

On totta, että vahvemmin humaloitu olut on maukkaampaa kuin miedompi olut. Mutta nyt käsi tuopille: mitä merkitystä on normaalissa lipittelyssä sillä, lukeeko tölkin kyljessä 3,5 tai 4,5?

Suomea perinteikkäämmissä olutmaissa kuten Saksassa oluen laimentaminen on hyvin tavallista. Sitä harrastetaan jalkapallo-ottelujen kaltaisissa isoissa yleisötapahtumissa, kun halutaan vähentää järjestyshäiriöitä tai niiden riskiä. Eikö samanlaisia vaikutuksia muka saataisi Suomessa, kansanterveydestä nyt puhumattakaan.

Keskiolutta on Suomessa kokeiltu kansanjuomana riittävän kauan. Nyt olisi aika katsoa, mitä kakkosella saadaan aikaan.

Lue myös:

    Uusimmat