Kirja-arvio: Sota soi synkkäsiipisenä perhosena

Alkusoittona on saksalaisen säveltäjän Viktor Stanislauksen nekrologi hampurilaisessa sanomalehdessä keväällä 1984.

Seuraavan lyhyen kappaleen tahdit lyödään Rovaniemellä keväällä 1941. Jatkosota, saksalaiset sotilaat, suomalainen nainen.

Syntyy Maximilian eli Max, jonka äiti ei halua käyttää pojastaan saksalaiselta kuulostavaa nimeä, hän on puheessa ”poika”. Äiti ei ole muutenkaan kaikkein rakastavaisin äiti. Hän inhoaa poikansa perhoskeräilyvimmaa, joka vie Maxin perhostutkijaksi.

Max. Mutta kuka on, tai oli, hänen isänsä? Äiti Silvia kuolee 1982. Äidin omasta maailmasta, makuuhuoneestaan, löytyy perhonen, jota ei ole Suomessa aiemmin nähnyt. Max innostuu olisiko tämä uusi laji, löytö, menestys tutkijana? Mutta miksi äiti on ottanut sen talteen, vielä ehjänä, äiti joka inhosi perhosia.

Sota, saksalainen sotilas ja suomalainen nainen on yhdistelmä, josta ei ole suvussa puhuttu eikä puhuta.

”Loput isästä kuolisi hänen mukanaan, ellei kappelin ovi avautuisi. Ellei isä kävelisi käytävää pitkin eturivin penkkiin. Istuisi minun vierelleni. Puristaisi käsiään tiukasti yhteen sen vuoksi, että minun äitini oli poissa.”

Ei saapunut, ei istahtanut Maxin viereen. Äidin suu oli sulkeutunut lopullisesti.

Max lähtee jäljittämään isäänsä. Hän saa tietää, että hän oli saksalainen taistelulentäjä Erik Stanislaus. Virallisen dokumentin mukaan hän hukkui keväällä 1942 Suomessa palvellessaan. Tiedonpalasia ja käänteitä kerääntyy etsintäpolulle.

Max tapaa henkilön, joka tunsi Erikin, ja joka sanoi, ettei tämä voinut hukkua paikkaan, johon hänen sanottiin hukkuneen. Vesi oli siinä liian matalaa. Sota-ajan huhut kertoivat karkuruudesta. Mitä Erik itse kertoo vihkossa, joka osoittautuu hänen päiväkirjakseen?

Max päätyy etsimismatkallaan Hampuriin. Hän kuuntelee säveltäjä Viktor Stanislauksen konsertin, 13 sinfoniaa eli ”vanhassa merkityksessä lyhyitä soitinkappaleita”. Max ei ole musiikkimiehiä toisin kuin Viktor, Stanislaus kuten isänsäkin.

Sinfoniat puristavat Maxia sisältä. Hän seuraa raihnaisen ja sairaan pianistin eläytymistä. Maxilla on kumma olo. Musiikissa ”ei ollut mitään varmaa”.

Stanislaus. Mitä Viktor lopulta kertookaan Erikistä, menneen todellisuuden ja unen sekoituksena? Sota, Max, äiti, saksalaiset – hiljaisuuden syy selviää.

Debyyttikirjailija Ahokummun romaani soi surumielisesti, kuin harmaassa unessa, mutta otteessaan pitävästi. Duuria ei ole Maxin maailmaan mahtunut, ehkä tytärtä lukuun ottamatta. 13. sinfoniakin on päättynyt. Päätöskantaatin, kuolleen perhosen, lyhyt kalsea sointu ei tule yllätyksenä.