KHO, supo ja se lista

Moderninoloisen istuntohuoneen koko huoneen levyisen tuomarinpöydän takana istuu kuusi totista ihmistä. Heitä vastapäätä ovat - vähintään yhtä totiset - supon Petri Knape ja Nelosen uutisten Susanna Reinboth avustajineen.

Salin ikkunasta näkee Helsingin turhimmalle torille. Vielä 1800-luvulla Kasarmintorista oli kaupunkilaisille iloa. Siinä oli kaivo. Nyt se on maanalaisen parkkihallin autio katto.

Olemme siis korkeimman hallinto-oikeuden suullisessa istunnossa. Päivä on 12. maaliskuuta. Satamalakkoa sovitellaan ja Myllysilta vajoaa. Yksi päivän uutisista on myös Reinbothin vaatimus saada Tiitisen lista julkisuuteen.

Itse hävisin vuonna 2003 supolle samaisessa KHO:ssa julkisuusriidan samasta, Saksan tiedustelupalvelun ilmeisesti loikkarilta saamasta suomalaisista stasi-kontaktien nimistä koostuvasta listasta.

Tuolloin lista oli vasta tullut julkisuuteen, nyt tilanne on eri. Reinboth on nimittäin voittanut ensimmäisen erän Helsingin hallinto-oikeudessa. Panokset ovat kovat, koska HHO on todennut ettei KHO:n vuonna 2003 käyttämä perustelu valtion turvallisuuden vaarantumisesta ole enää ajankohtainen.

Täsmällisesti todettuna Reinboth ei siis enää vaadi listaa julkiseksi, vaan KHO:ssa supo vaatii HHO:n päätöksen kumoamista - mahdollisuutta pitää lista salaisena.

Yksi tuomareista - en muista enää kuka - kysyy Knapelta: "Kuinka tuomioistuimen perusteluissa voidaan uskottavasti todeta, että luottamuksellisuus vaarantuu, jos asiakirjan sisällöllä ei ole merkitystä?"

Tämä kysymys laittaa miettimään. Myöhemmin keskustelimme siitä Reinbothin kanssa. Oliko kysymys aito vai hakiko tuomioistuin tässä apua supolta perusteluidensa kirjoittamiseen? Olimme tästä Reinbothin kanssa eri mieltä. Saman jutun kerran hävinneenä kantani oli pessimistisempi.

Mitä Knape vastasi?

"Kansainvälinen tiedustelutiedon vaihto perustuu osapuolten keskinäiseen luottamukseen ja sitä rakennetaan vuosikymmeniä. Tiedustelutiedon vaihto perustuu vapaaehtoisuuteen. Toista osapuolta ei voida pakottaa. Jos luottamus häiriintyy, kaikkea tietoa ei enää toimiteta. Se arviointi siitä mitä jää saamatta on mahdotonta. Keskinäinen luottamus on aivan keskeinen asia. Konkreettisten esimerkkien esittäminen avoimesti on mahdotonta."

(Lainaus on uutisjutusta "Kuusitoista kiperää kysymystä supolle". Se ole aivan sanatarkka, mutta asiasisältö on siinä.)

Viime keskiviikkona KHO antoi ratkaisunsa. Se oli toisinto vuoden 2003 päätöksestä. Valtion turvallisuus jyräsi hallintotuomareiden ajattelussa kaiken.

Miten Knapen vastaus - tämän jutun ydinkohta - kirjattiin päätökseen:

"Suojelupoliisi on asiakirjojen ja suullisessa käsittelyssä esitetyn perusteella osoittanut, että näin saadun luottamuksellisen tiedon julkistaminen voi vaikuttaa kielteisesti suojelupoliisin yhteistyötahojen halukkuuteen jatkossa luovuttaa suojelupoliisille tiedustelutietoja. Tällaisten tietojen saamatta jääminen saattaisi heikentää suojelupoliisin edellytyksiä hoitaa valtion turvallisuuden ylläpitämiseen liittyviä tehtäviään ja siten vaarantaa valtion turvallisuutta."

KHO kysyi, supo vastasi ja KHO uskoi. Ei ihme, että supon päällikkö Ilkka Salmi kiitteli haastattelussa päätöksen jälkeen sitä, että oikeuslaitoksessa ymmärretään valtion turvallisuus.

Tiedustelumaailma on tietysti hämärä ja siellä tietysti toimitaan pitkälti luottamuksen valossa. Erikoista on kuitenkin se, että ainakin Suomessa tämä diplomaattien takahuoneissa syntynyt luottamus ajaa perustuslakiin kirjatun julkisuusperiaatteen yli. Supon Knape totesi itsekin KHO:ssa: "Tämän asiakirjan osalta painaa enemmän luottamuksellisen tiedonvaihdon suojaaminen, ei niinkään asiakirjan sisältö.

Valtion virkamies lupaa toisen valtion virkamiehelle, että meidän väliset asiat pysyvät salassa riippumatta lainsäädännöstä tapahtui mitä tapahtui, eiks je? Kaikissa maissa tämä ei toimi. Siitä esimerkki alempana.

Epäilen kuitenkin, että suurin vaikutin tässä Tiitisen listan salaamisessa on suojelupoliisin oma halu pysyä julkisuuslain toimialueen ulkopuolella. Valtion turvallisuus on sen verran lavea käsite, että supo voi perustella sillä minkä asiakirjansa salaamista tahansa. Ja näin se on tehnyt. Ja KHO uskonut. Supo ei ole hävinnyt KHO:ssa ainuttakaan julkisuuskiistaa.

Tämän periaatteen vahvistamiseen sinänsä suomettumiskeskustelun ja -keskustelemattomuuden ikonista, Tiitisen listasta, on tullut tärkeä väline.

Suojelupoliisin edelleen suht' tuoreen päällikön Ilkka Salmen virkaanastujaisten aikaiset vakuuttelut avoimmasta suojelupoliisista eivät ole muuttuneet teoiksi. Se ei ole aitoa avoimuutta, että päällikkö tulee tv-haastatteluihin tälläisen päätöksen yhteydessä. Avoimuutta on se, että supo kertoo mitä se tekee ja miksi - sekä erityisesti sen mitä on tehty ja miksi. Ja että myös ulkopuolisilla on riittävä mahdollisuus arvioida sen tekemisiä ja tekemättäjättämisiä.

Tähän väliin on tietysti syytä muistaa, että Supon 60-vuotishistoriikki "Ratakatu 12" läheni tapauskertomuksissaan avoimuutta, joskin valikoitua sellaista. Esimerkiksi luku DDR-tutkinnoista puuttui, eikä kirjan lähdeaineisto ole muiden arvioitavana. Historiastaankin supo kertoi sen minkä itse halusi, joskin eräiltä osin varsin avoimesti.

Supo toi historiansa itse huomattavasti lähemmäksi kuin viraston 60 vuoden salassapitoaika on. Ulkoministeriön asiakirjojen salassapitoaikaa leikattiin jokunen vuosi sitten 25:een vuoteen. Tätä voisi harkita suponkin suhteen.

Mutta, salaiset poliisit tietysti ovat juuri niin salaisia kuin niiden annetaan olla.

Suurempaa kritiiikkiä tässä jutussa on syytä kohdista korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jota joskus on osuvasti tullut kutsuttua korkeimmaksi hallinnonoikaisulaitokseksi. Nykyaikaisen oikeuden päätöksen perusteluista ei esimerkiksi Tiitisjutussa ollut hajuakaan. Siinä ei punnittu sitä mikä puoltaisi listan julkaisemista ja mikä sen salassapitoa. Se ei oikeasti laittanut supoa perustelemaan salassapidon todellista tarvetta.

Vertailun vuoksi voi katsoa Britanniaan. Viime helmikuussa Britannian hallitus hävisi puolitoista vuotta kestäneen oikeusjutun, jossa viranomaiset halusivat pitää salassa MI5-turvallisuuspalvelun sekaantumisen Britanniassa asuneen miehen kidutukseen CIA:n käsissä. Hallitus väitti, että tietojen paljastuminen voisi hankaloittaa tiedustelutietojen vaihtoa Yhdysvaltain ja Britannian välillä.

Britanniassa oikeus ei tälle väitteelle antanut painoa. Se ei uskonut, että näin voisi käydä. Tietoja ei saanut salata. Lisää tästä kiistasta löytyy esimerkiksi The Guardianin arkistojutuista.

Tapaus ei ole suoraan rinnasteinen suomalaisen julkisuusriidan kanssa, koska siinä on kyse Guantanamossa kidutetun, syyttömäksi osoittautuneen korvausvaatimuksesta ja oikeudesta häntä itseään koskevaan tietoon. Merkittävää on kuitenkin se, että Britanniassa oikeus ei kuitenkaan suostunut MI5:n vaatimuksesta edes salaiseen käsittelyyn, vaan siellä MI5:n ja CIA:n väliset tiedustelutiedot ovat yleisöjulkisia.

Britanniassa oikeuslaitos ei siis sokeasti uskonut turvallisuuspalvelunsa väitteeseen. Mahtaako MI5:n ja CIA:n tiedonvaihto loppua tähän tapaukseen? Epäilen.

Olisiko supon ja Saksan tiedustelupalvelu BND:n tietojenvaihto loppunut siihen, jos Tiitisen lista olisi julkistettu? Epäilen vielä enemmän.

Sananvapausjutuissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on yrittänyt opettaa suomalaisille tuomareille ajattelua ja tapaa tarkastella asioita oikean tuomarin tapaan. Siis koko yhteiskunnan kannalta, ei vain viranomaisen näkökulmasta.

Tuomari ei voi olla vain virkakoneiston jatke tai sitten on syytä virallisesti vaihtaa KHO tarkoittamaan korkeinta hallinnonoikaisulaitosta.

Lue myös:

    Uusimmat