Heiskasen Westö-näytelmä uuvuttaa katsojan

Kirjailija Kjell Westön Finlandia-palkitun romaanin dramatisointi Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle oli jo etukäteen kevätkauden teatteritapaus. Kun nykykirjallisuutemme helmi, yli 100 000 kappaletta myynyt suurromaani, tuoreeltaan saadaan näyttämölle, se on nähtävä.

Kaupunginteatterin kevään näytöksiin myytiin yli 20 000 lippua jo ennen ensi-iltaa, vaikka kukaan ei tiennyt mitä on tulossa. Ohjaaja-dramaturgi Kari Heiskanen vaihteli kohtausten paikkoja, lisäsi ja poisti tekstiä vielä viimeisissä ennakkonäytöksissä.

Westö antoi Heiskaselle vapaat kädet muokata 600-sivuista romaaniaan, kunhan teoksen henki säilyy. Valitettavasti niin ei käynyt.

Hilpeys jäi puuttumaan

Westön syvällisessä romaanissa kepeys ja haikeus vuorottelevat, mutta menneen maailman lumo, anteeksianto ja

ymmärrys elämää kohtaan ovat kaiken pohja. Westö kirjoittaa sukupolvesta, jonka kohtalo oli kokea kansalaissota aikuisuuden kynnyksellä, silti esiin tulee myös kansainvälinen ja eloisa 1900-luvun alun Helsinki, joka on täynnä elämänuskoa ja selviytymistarinoita.

Heiskasen näytelmän henki on sen sijaan yhtä iloton kuin Katariina Kirjavaisen lavastus. Toimintaa ohjaa ankara katkeruus, eikä suomenruotsalainen hilpeys pilkahtele edes juhannusjuhlissa skoolatessa.

Ongelmia on tietysti tiedossa, kun lavea ja tarkkoja yksityiskohtia pursuava romaani, jossa ei ole juuri lainkaan dialogia, siirretään näyttämölle. Heiskanen ratkaisi asian kirjoittamalla vuorosanat itse. Osan kirjailijan kuvailevasta tekstistä hän siirsi kertojien suuhuun - lopputulos on lähellä pateettista.

Näytelmässä on neljä pääosaa: Vuokko Hovatta naisen vapauden rajoja koettelevana Luciena, Eero Aho hitaasti rappeutuvana valokuvaaja-Eccuna, Niko Saarela aatteellisena työläisurheilijana ja Pekka Valkeejärvi ihanteellisena toimittaja-kirjailijana.

Yksikin päärooli olisi riittänyt, sillä nyt kohtauksia joudutaan leikkaamaan niin kiivaaseen tahtiin, ettei kehenkään ehdi kiinnittyä. Tuolit vain kolisevat, kun näyttelijät siirtelevät lavasteita kulisseihin kerta toisensa jälkeen. Sinänsä kaikki näyttelijät tekevät laatutyötä yrittäessään piirtää roolihahmonsa kaarta läpi vuosikymmenten, mutta kohtauksia on liikaa.

Kirjallisuudesta täydellisesti eroavana taidemuotona teatterin ei ole tarkoituskaan siirtää romaanin maailmaa ja ajankuvaa sellaisenaan näyttämölle. Epookkia on selkeästi haluttukin rikkoa, mutta Editan muovipussi muilutuskohtauksessa tai Valion maitopurkit kansalaissodassa vain karkottavat katsojaa. Tuloksena on vaisu 2000-luvun versio Arvo Salon Lapualaisoopperasta.

Loppuaplodeissa tunnelma oli tyhjä. Näytelmään oli tungettu liian paljon tavaraa. Katsoja jäi kylmäksi ja ulkopuoliseksi.