Kokenut huumepoliisi kutsuu itseään kukkahattutädiksi eikä pidä isoja takavarikoita eikä pitkiä linnatuomioita suurimpina meriitteinään.
Elokuvissa ja tv-sarjoissa huumepoliisin arki näyttäisi olevan täynnä vauhdikkaita takaa-ajoja, hienoja ja nopeita autoja, tyylikkäitä pikkutakkeja ja salaisia tapaamisia, mutta onko huumepoliisin työ Suomessa sellaista?
Amerikkalaiset elokuvat ja tv-sarjat ovat romantisoituja, parikymmentä vuotta huumepoliisina työskennellyt rikosylikonstaapeli Jari Kyllönen sanoo.
– Ajelemme huomattavasti huonompikuntoisilla autoilla, ei ole pikkutakit päällä eikä luu ulkona vihellellä ja vilkutella kauniille naisille, vaikka niitäkin Suomessa lukematon määrä on.
Huumepoliisin työ on Kyllösen mukaan suurimmaksi osaksi ajan kuluttamista – jonkun paikan tuijottamista ja odottamista, että jotain alkaisi tapahtumaan.
Tapahtuma voi Kyllösen mukaan olla esimerkiksi tapaaminen, jonka kautta poliisi pääsee rikollisorganisaatiossa yhden askeleen eteenpäin tai rajan yli tuleva rekka, joka on profiloitu etukäteen.
"Kukkahattutäti"
– Moni ajattelee, että ymmärrän päihteidenkäyttäjiä liikaa eli ymmärrän, että kyseessä on sairaus. He eivät voi sille mitään. Käyttö on pakonomaista, sanoo Kyllönen.
Kyllönen pyrkii auttamaan päihteidenkäyttäjiä ja heidän läheisiään.
– Yritän ohjata ja motivoida heitä hakeutumaan hoitoon tai sitten pyrin auttamaan heidän läheisiään.
– Kun puhutaan paljon kukkahattutäteistä, niin olen lanseerannut itseni kukkahattutäksi.
Takavarikot eivätkä pitkät linnatuomiot ole Kyllöselle suurimpia meriittejä huumepoliisina.
– Suurin meriitti on se, että olen saanut yhden käyttäjän hakeutumaan hoitoon ja hoitamaan itsensä kuntoon.
– Valitettavasti tämä nuori mies kuoli päihteiden aiheuttamiin sairauksiin, mutta sain tilaisuuden saatella hänet haudalle.
Kyllönen julkaisi juuri uuden kirjan ja hän oli Huomenta Suomen vieraana. Katso koko haastattelu jutun alusta.