Georgian ja Venäjän välinen sota johtaa turvallisuuspoliittiseen kriisiin Euroopassa

Venäjä on ilmoittanut aloittaneensa humanitaarisen operaation Etelä-Ossetian siviilien pelastamiseksi. Georgia on väittänyt Venäjän pyrkivän tuhoamaan sen itsenäisyyden.

Sodan aloittajan ja pääsyyllisen määritteleminen on vaikeaa. Georgia aloitti olympiakisojen aattona Etelä-Ossetian alueen liittämisen itseensä. Venäjä kuitenkin on aina Georgian vuoden 2003 ruusuvallankumouksesta lähtien pyrkinyt "Georgian kysymyksen" lopulliseen ratkaisuun. Georgialaisten avustava rooli Ukrainan oranssivallankumouksessa oli aikoinaan ratkaiseva ja sen uhitteleva käytös on otettu haasteena Moskovassa. Venäjä on kiristänyt maiden välejä tunnustamalla de-facto Abhasian ja Etelä-Ossetian hallitukset ja kieltämällä monien georgialaisten tuotteiden tuonnin Venäjälle.

Oppitunti Venäjän omille kansallisuuksille

Kiistan pihvi on siinä, että Georgia ei ole vuodesta 2003 alkaen halunnut olla Venäjän vaikutuspiirissä. Moskovassa itsepäisyyttä on pidetty vaarallisena esimerkkinä Kaukasuksen muille pikkuvaltioille ja ennen kaikkea Venäjän omille kansallisuuksille. Entä jos tataarit Volgan alueella ottaisivat esimerkkiä itsepäisestä Georgiasta? Se merkitsisi Venäjän hajoamista. Georgian kurittaminen toimii havainnollisena oppituntina siitä, mitä tapahtuisi jos jokin Venäjän federaation alue pyrkisi itsenäisyyteen.

Kun käynnissä olevalla sodalla näyttää olevan useita kummeja, onkin parempi tutkia ketä sota hyödyttää.

Onko presidentti Mihail Saakasvili harhauttanut ja huiputtanut liittolaistaan USA:a aloittaessaan sotatoimet? Oliko minisodan tarkoituksena toimittaa Nato-joukkoja Georgiaan vai luottiko Saakasvili liikaa läntiseen retoriikkaan ja EU:n solidaarisuuteen? Ajatus siitä, että Naton läsnäolo pakottaisi venäläiset pragmaattisempaan ajatteluun ja tunnustamaan lopullisesti Georgian itsenäisyyden, oli ehkä liian houkutteleva mahdollisuus Saakasvilille.

Vai onko kysymyksessä Venäjän tiedustelupalvelun organisoima aseellinen selkkaus, jonka avulla Natoon hamuava Georgia otetaan takaisin Venäjän vaikutuspiiriin ja samalla otetaan haltuun sen alueen kautta kulkevat öljyputket (Baku-Tbilisi-Ceyhan -öljyputki)?

Avasiko Georgia sittenkin mediasodan?

Entä virittikö Saakasvili tietoisesti Venäjälle ansan, johon hän tiesi sen lankeavan. Puhtaasti Etelä-Ossetiaa vastaan tehty sotilaallinen isku vaatisi Venäjän uuden ja mainostetun sotilaallisen valmiuden takia massiivisen vastaiskun. Tässä tulkinnassa Saakasvili näyttää todella osaavan lukevan venäläisen sotilasjohdon ja poliittisen johdon vanhakantaista ajattelua. Oli alusta asti, että Georgian sotavoimat eivät kykenisi aktiiviseen vastarintaan vaan todellinen sota käytäisiin median kameroiden alla.

Saakasvilin johtamalle hallitukselle näytti olevan selvää, että Venäjän armeijan summittaiset ja raskaat vastatoimet aiheuttaisivat runsaasti siviiliuhreja. Kuolleet siviilit olisivat mediasodassa kuitenkin käyttökelpoisia propaganda-ammuksia. Kaapelikanavien ja CNN:n aikakautena mediasodan ensimmäisenä uhrina on aina riippumaton tiedonvälitys.

Osapuoli, joka saisi enemmän maailmanlaajuista tukea ja toimittajien sympatioita, voittaisi lopulta konfliktin. Esimerkiksi Kosovossa läntinen maailma kauhistelisi väkivaltaa ja vihdoin avustaisi heikompaa osapuolta. Ei ollut siten ihme, että Saakasvili käytti puheessaan talvisota-vertausta. Pienen Georgian taistelu isoa pohjoista jättiläistä vastaan olisi siten toisinto suomalaisten sankarillisesta taistelusta Stalinia vastaan.

Dominoteorian muutosta vastaan

Historiallisessa katsannossa Georgian ja Venäjän konfliktin voidaan nähdä olevan osa pitkää prosessia, joka alkoi Stalinin kuoleman jälkeen Itä-Euroopassa ja Venäjällä. Stalinin luoma poliittinen järjestelmä alkoi murentua heti hänen kuolemansa jälkeen 1953.

Ensimmäisessä vaiheessa Itä-Eurooppa alkoi oireilla. Itä-Saksan työläiset aloittivat jo vuonna 1953 liikehdinnän neuvostojärjestelmää vastaan. Sitä seurasi 1956 Unkarin kansannousu ja 1968 Prahan kevään kukistaminen.

Post-stalinistisen järjestelmän purkautuminen jatkui toisessa vaiheessa 1990-luvulla Neuvostoliiton tuhoutuessa (1991). Järjestelmä ei kuitenkaan purkaantunut heti. Uuden Venäjän ensimmäinen tasavalta (1991-1999) ei voinut sallia esimerkiksi tshetsheenien itsenäisyyttä. Se olisi käynnistänyt ketjureaktion, joka olisi johtanut Venäjän federaation alueen täydelliseen pirstoutumiseen.

Dominoteorian mukaan prosessi on kuitenkin edennyt vääjäämättömästi. Ja siirtynyt 2000-luvun alusta kolmanteen vaiheeseensa, jossa vapautuivat viimeiset Euroopan alueen diktatuurit. Serbia sai vuonna 2000 oman verettömän vallankumouksensa, 2003 oli vuorossa Georgia, 2005 Ukraina ja Kirgisia.

Putinin Venäjälle vääjäämättömästi etenevä prosessi on ollut sen tulevaisuuden uhista suurin. Kuten presidentti Medvedev totesi tänä kesänä, parlamentaarinen demokratia merkitsisi "Venäjän kuolemaa", toisin sanoen nykyisen sekurokratian tuhoutumista.

Georgian kriisin pahin seuraus on, että väkivalta on otettu uudelleen esille poliittisena mahdollisuutena Euroopassa. Väkivalta ei ole YK:n turvallisuusneuvoston kontrolloimaa eikä myöskään USA:n "humanitaarisen maailmapoliisin" politiikkaa. Jos länsi ei vastaa sopivalla tavalla Venäjän voimapolitiikkaan, johtaa se vaarallisiin ja ennakoimattomiin kriiseihin muuallakin maanosassamme. Venäjän on mahdollista käyttää tätä "enklaavi-strategiaa" myös Baltian maita ja Ukrainaa vastaan ja lopulta murentaa Naton uskottavuutta. Näin voimatasatasapainon järkkyminen Euroopassa suistaisi maanosamme taas kriisien aikakauteen.

Samoin Venäjän sisäpolitiikassa Georgian kriisillä tulee olemaan tuhoisat vaikutukset. Presidentti Medvedevin lupaamat uudistukset ja korruption vastainen taistelu jäävät nyt taka-alalle ja maan todelliseksi johtajaksi osoittautuneen Vladimir Putinin asema korostuu.

Garogian kriisin vaiheet löytyvät täältä.

(MTV3-STT)