USA/Kanada 2002. Ohjaus: Julie Taymor. Käsikirjoitus: Clancy Sigal, Diane Lake ja Gregory Nava. Tuotanto: Mark Amin, Lindsay Flickinger ja Salma Hayek. Kuvaus: Rodrigo Prieto. Leikkaus: Franqoise Bonnot. Pääosissa: Salma Hayek, Alfred Molina, Geoffrey Rush, Ashley Judd, Edward Norton, Antonio Banderas. Kesto: 120 min.
Näyttelijä/tuottaja Salma Hayekin ja ohjaaja Julie Taymorin pitkäaikainen unelma toteutui, kun elämäkertadraama meksikolaisesta taidemaalarista Frida Kahlosta vihdoin valmistui. Elokuvan tekoprosessi oli pitkä ja täynnä vastoinkäymisiä, ja lopulta mm. Hayekin puoliso Edward Norton työskenteli elokuvassa ilmaiseksi. Siksi onkin erityisen sääli, että kokemattoman kanadalaisohjaajan teos ei oikein vastaa odotuksia. Se on ulkoisesti kaunis mutta lopulta kovin pinnallinen versio kiehtovan voimanaisen elämästä.
Frida Kahlon (1907-1954) vaiheita valotetaan järjestyksessä hänen nuoruuden päivistään aikaan, jolloin hän tapasi tunnetun maalarin Diego Riveran (Alfred Molina), rakastui ja nai hänet. Kahden voimakastahtoisen taiteilijan myrskyisä liitto muodostaa elokuvan keskiön. Egomaanisella ja temperamenttisella Riveralla riitti naisia joka sormelle, eikä Kahlo jäänyt paljon jälkeen mies- ja naisseikkailuissaan. Hänen tärkeimpänä rakastajanaan esitellään tunnettu venäläinen vallankumouksellinen Leon Trotski (Geoffrey Rush), joka toi kaivattua vastapainoa vaikeaan avioliittoon.
Kahlon rajoja rikkovan taiteen, politiikan, mustasukkaisuuden ja lukuisien onnettomuuksien leimaama elämä herää henkiin jotenkin väkisin ja vailla aiheen edellyttämää paloa. Sekä romantiikka että tragiikka jäävät jotenkin haaleiksi. Meksikon värit hehkuvat kyllä kauniisti ja näyttelijäntyö on kauttaaltaan vaikuttavaa katsottavaa - vaikkakin roolihahmot on linjan mukaisesti kirjoitettu pintaa raapien.
Meksikolaissyntyinen Salma Hayek, jonka toiveroolia havittelivat myös mm. Jennifer Lopez ja Madonna, ilmentää osaavasti Fridan olemuksellista ristiriitaa maskuliinisen ja feminiinisen, elämänhaluisen ja kärsivän, vahvan ja haavoittuvaisen puolen välillä. Alfred Molina (Pieni suklaapuoti, Magnolia) machoilevana Diegona on kerrassaan mainio, eivätkä Ashley Judd valokuvaaja Tina Modottina ja Edward Norton Nelson Rockefellerinä ole yhtään heikompia.
Frida on esteettinen ja pienimuotoisuudessaan sympaattinen elokuva, josta ei haluaisi sanoa pahaa sanaa. MUTTA vähän kalutusta aiheesta ja saatavilla olevasta materiaalista olisi pitänyt syntyä jotakin merkittävämpää.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: CTS Egmont