Euroopan tuulissa on 1920-luvun katku

Jytky leviää. Se jäytää Ranskaa ja pian sen kouriin joutuu Hollanti. Populistit kiihottavat velkakriisiin syystä kyllästyneitä eurooppalaisia.

Ratkaisuista viis. Se riittää, kun vaalikarjalle tarjoaa yhteen riviin puristettuja yksinkertaisia iskulauseita.

EU on oiva vihollinen. Sen vihaaminen on hovikelpoisempaa kuin ulkomaalaisten. Marine Le Penin ja Geert Wildersin kaltaiset karismaattiset nationalistit tietävät, että unionin rusikoiminen tuo nykyään sittenkin enemmän ääniä kuin pelkkä mehmelien syyttäminen.

Lopulta puhutaan kuitenkin yhdestä ja samasta: pelosta ja turvattomuudesta. Taloudellinen syöksykierre ja hallitsematon maahanmuutto poikivat Euroopassa reaktioita, joita on nähty ja kuultu ennenkin. Valitettavasti.

Euroopan voimistuvassa poliittisessa puhurissa on 1920-luvun katku.

Pitääkö tästä huolestua? Ei, jos katsoo, miten jytkyn isälle, perussuomalaisten puheenjohtajalle Timo Soinille on käymässä. Äänestäjät kyllästyvät, kun verot eivät laske, sosiaalietuudet eivät parane, somalit eivät lähde eikä velkakriisi hellitä pelkillä rapeilla lööpeillä.

Ja sekin vähän jäytää kunnollisena itseään pitävää kannattajaa, että Soinin opetuslapsi toisensa jälkeen passitetaan karanteeniin tai katkaisuun.

Mutta soineja tulee lisää.

Kreikkalaisten enemmistö ei reilun viikon päästä taatusti siivitä sosialisteja tai keskustaoikeistoa ylivoimaiseen voittoon. Italian vaaleihin on vielä aikaa, mutta italialaisilta on lupa odottaa mitä tahansa. Alle 10 prosenttia Apenniinien niemimaan asukeista sanoo luottavansa perinteisiin puolueisiin.

Eli populistien vyörytyksen taustoja on syytä pohtia vakavasti.

Kyse ei ole budjettivajeista, velkakriisin aiheuttamista säästöistä eikä joukkolainojen korkeista koroista. Ei edes siitä, pysyykö euroalue tai koko Euroopan unioni kasassa. Maanosaamme ravistelee kansalaisten pelko omasta henkilökohtaisesta tulevaisuudesta.

Loppupeleissä tavallinen eurooppalainen toivoo vain, että oma taloudellinen vauraus kasvaisi, tai että se ei ainakaan kutistuisi, ja että samaan aikaan sosiaalietuudet mieluummin paranisivat kuin heikkenisivät. Tämä yhtälö on jo ajat sitten muuttunut mahdottomaksi.

Perinteinen poliittinen eliitti ei suostu sanomaan karua totuutta ääneen, vaan yrittää säilyttää asemansa lupaamalla vaaleista toiseen mahdottomia. Kun äänestäjät ymmärtävät syövänsä aina uudestaan samaa pajunköyttä, näennäisesti yksinkertaisia ratkaisuja tarjoaville tulee tilaus. He paikallistavat sopivan vihollisen ja kehottavat massoja liittymään hyökkäykseen. Nyt tuo vihollinen on EU.

Se on selvää, että päämäärätön poukkoilu euroalueen velkakriisin ratkaisujen kanssa, kärjistää päättäjien uskottavuusongelmaa. Liian paljon energiaa tärvätään siihen, että kammiovärinöitä aiheuttavat kysymykset saadaan lakaistua mattojen alle. Esimerkkejä tästä on kosolti kaikissa EU-maissa – myös Suomessa.

Kreikka-vakuuksilla yritettiin torjua seuraavaa jytkyä. Lopputulokseksi saatiin jotain, joka häilyy säälittävän ja olemattoman rajamailla. Sitä totuutta äänestäjille ei koskaan haluta kertoa, mutta siitä kyllä jänkätetään, kuka määräsi vakuussopimuksen salaiseksi.

Suomen Pankin kymmeniin miljardeihin kasvaneista ja pelottavan pysyviksi muuttuneista saatavista EKP:n target-maksujärjestelmässä on turha puhua. Riskit eivät kuulemma koskaan toteudu. Näin muiden muassa eduskunnan valtiovarainvaliokuntaa johtava Kimmo Sasi (kok.).

Toisaalla Euroopan vaikutusvaltaisimman keskuspankin, Saksan Bundesbankin pääjohtaja Jens Weidmann katsoo tarpeelliseksi muistuttaa EKP:n kollegaansa Mario Draghia näihin target-saataviin liittyvistä riskeistä ja ongelmista.

Äänestäjä miettii, jos jaksaa, kuka on hönö: Sasi, Weidmann vai molemmat. Useimmat eivät jaksa. He palaavat tavaamaan Soinin letkautuksia lööpeistä.

Lue myös:

    Uusimmat