Euroalue – narkkari, jolle mikään ei enää riitä

Maailma on kuitenkin täynnä surullisia tarinoita huumehelvetin nielaisemista sieluista. Kuka meistä ei olisi niitä lukenut. Monella on karmaisevia omia kokemuksia lähipiiristä.

Euroalueen velkakriisin peittoaminen, riihikuivan rahan ja takausten mättäminen sekä kriisimaille että pankeille, muistuttaa yhä enemmän näitä epätoivoisia saagoja.

Viimeksi kuluneiden reilun kahden vuoden aikana Irlanti, Portugali ja Kreikka, ovat saaneet toinen toistaan suurempia puuduttavia annoksia suoraan suoneen. Viimeisin järjesteltiin Kreikalle. Yksityisiltä velkojilta herui noin 100 miljardia. Euromaiden ja kansainvälisen valuuttarahaston kupeista kaivettiin 130 miljardia.

Joulukuussa ja helmikuussa Euroopan keskuspankki truuttasi eurooppalaisten pankkien kautta markkinoille megatujauksen, yli 1000 miljardia euroa. Siinä petollisessa pilvessä oltiin jonkin aikaa. Velkaantuneiden maiden valtionlainojen korot laskivat. Kriisi tuntui loittonevan ja puhekin siitä alkoi kuulua epäselvästä suunnasta.

Mutta puudutus haihtui. Nykiminen ja hikoilu ovat palanneet. Kierteen katkaiseminen, eli menojen leikkaaminen ja talouskasvua vauhdittavien uudistusten tekeminen, on liian kivuliasta. Ainetta tarvitaan lisää.

Nyt euromaat paisuttavat kriisin aikana luotuja hätäkassoja, niitä palomuureja, joihin markkinavoimien hyökkäyksen toivotaan kilpistyvän. Annoksen, eli rahastojen takauspotin, pitäisi taas olla kaikkia edeltäviä isompi. Puhutaan tuhannesta miljardista.

Poliittista vastuuta kantavat, Jutat, Angelat ja muut, yrittävät kehitellä valkoisia valheita siitä, että riskit pysyvät hallinnassa. Näin tekee myös huumehörhö: pettää itseään todistelemalla, ettei ole vaarallisesti koukussa, vaikka aineet muuttuvat vahvemmiksi ja määrät kasvavat.

Jossain vaiheessa tämä tie kuitenkin päättyy.

Jo nyt on selvää, että Espanjan tai Italian romahdusta ei pysäytä mikään pöhötettykään vakausmekanismi. Euroalueen ylivelkaantuneet mahtimaat ovat myös itse takaajia paisuvissa rahastoissa. Kun kaikkien kriisien äiti iskee, Espanjan, Italian ja monen muun euromaan takaukset ovat makulatuuria. Myös Saksan maksukyvyn rajat tulevat vastaan.

Mihin se sitten päättyy?

Jotkut viisaat sanovat, että euroalue hajoaa tai että siihen tulee Kreikan ja ehkä Portugalin kokoinen kolo. Narkkari nikeltyy koko ajan kasvaviin annoksiinsa – tai pikemminkin niiden puutteeseen.

Tunnelin päässä voi näkyä myös valoa. Matokuurit jatkuvat ja kiristyvät koko euroalueella. Säästöt ovat säälimättömiä ja talouskasvun eteen tehdään kaikki mahdollinen ja mahdoton. Sen takaa hallitusten välinen sopimus entistä tiukemmasta talousliitosta.

Suuren markkinahyökkäyksen uhka väistyy. Huumetta menee edelleen, koska heikoimmat kriisimaat eivät selviä siirtymävaiheesta omin avuin. Annoksia jakaa ja säännöstelee viime kädessä EKP.

Lopulta hörhö saadaan katkaisuhoitoon. Velkarahan huumaava vaikutus haihtuu. Tilalle tulee yksinkertainen ymmärrys siitä, ettei saa syödä yli sen, mitä tienaa.

Kun sekä velat että vajeet muutaman vuoden päästä on saatu painettua jotakuinkin järkevälle tasolle ja kaikki noudattavat kuuliaisesti talousliiton sääntöjä, euroalueella siirrytään yhteisiin joukkolainoihin, niihin kirottuihin eurobondeihin. Niihin ei jää koukkuun. Niin uskotaan ja toivotaan.

Tällä tiellä ollaan. Niin luulen.