Asiakirjojen julkisuus - Pari kikkaa jäi vielä käyttämättä

Valtiovarainministeriö siis hävisi asiakirjariidan korkeimmassa hallinto-oikeudessa, vaikka vetosi julkisuuslain salassapitomomentissa kansainvälisten suhteiden sekä valtion että pankkien liikesalaisuuden vaarantumiseen.

KHO totesi, etteivät kansainväliset suhteet vaarannu ja liikesalaisuus kierrettiin sillä, että kreikkalaispankkien nimet määrättiin salaisiksi.

Liikesalaisuudet noin ylipäätään hyväksytään yleensäkin aivan liian helposti salassapitoperusteeksi. Näinhän kävi Patrian korruptio-oikeudenkäynnissä. Ehkä ääriesimerkki on historiasta, jossa Varkauden käräjäoikeus 2002 salasi laittomaan asekauppaan liittyvän jutun sillä perusteella että kyse oli liikesalaisuuksista.

Mutta. Valtiovarainministeriö siis pääosin hävisi jutun, mutta muutama kikka siltä jäi tässä julkisuustaistossa käyttämättä. Muutamissa muissa viranomaisissa osataan paremmin.

Tässä pari vinkkiä valtiovarainministeriölle ja muille viranomaisille vastaisen varalle.

1) Pitkitä juttua kikkailemalla

Kreikka-päätös tuli reilussa vuodessa, mikä sekin on asiakirjojen julkisuuslain osalta kohtuuton aika. Laissa säädetään maksimiaikoja viranomaiselle – ääritapauksessa ratkaisu saa kestää korkeintaan kuukauden – mutta oikeuslaitokselle rajaa ei ole.

Mutta jos viranomainen tekee päätöksen väärillä perusteilla, julkistamisen voi välttää moneksi vuodeksi.

Ääriesimerkki tästä on MTV3:n uutisten ja ylioppilaslautakunnan riita yo-tiedoista. Sitä puitiin oikeudessa peräti 5,5 vuotta. Kyse on siis niistä lukiotiedoista, joita julkaistiin hiljattain  eri tiedotusvälineissä.

Arvosanat ovat yksiselitteisesti julkisia tietoja, mutta lautakunta kieltäytyi keväällä 2002 antamasta tietoja excelissä tai missään muussakaan sähköisessä muodossa. Niinpä MTV3:n toimittajien ryhmä keräsi tiedot kynällä ja paperilla massiivisista tietokonetulosteista.

Julkisuuskiista oli typerä. Julkisuuslaissa todetaan, että tiedon muodolla ei ole merkitystä, kun kyse on julkisista tiedoista. Ne on saatava suullisesti, asiakirjana tai sähköisenä. Silti oikeutta käytiin vuosia, koska lautakunta ei vain pitänyt siitä, että julkistimme tiedot.

Riita kävi kahdesti KHO:ssa, kun ensimmäisellä kierroksella KHO päätyi – julkisuuslain ilmiselvistä pykälistä huolimatta – palauttamaan jutun lautakunnalle sen sijaan, että se olisi päätynyt oma-aloitteisesti oikeaan ratkaisuun. Tietojen julkistamista vastustanut lautakunta tietysti teki uuden kielteisen päätöksen ja juttu lähti toiselle kierrokselle. Kuukausia ja vuosia kului.

Lopulta viisi ja puoli vuotta ensimmäisen asiakirjapyynnön jälkeen KHO antoi ratkaisun, joka oli luettavissa julkisuuslaista jo päivänä yksi.

2) Älä noudata päätöksiä

Ibrahim Shkupolli murhasi Espoossa viisi ihmistä uudenvuoden aattona 2009. Pian kävi ilmi, että itsemurhan tehnyt mies oli syyllistynyt vuosien mittaan lukuisiin rikoksiin Suomessa. Tästä heräsi tietysti kysymys, että miksi hän on ulkomaalaisena saanut olla täällä rikoksista huolimatta.

Tästä juontui maahanmuuttovirastolle tehty asiakirjapyyntö Shkupollia koskevista asiakirjoista.

Asiakirjapyynnöstä on nyt kulunut kolme ja puoli vuotta, eikä siitä ole vieläkään korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä. Tämäkin juttu on superpalloillut eri oikeuslaitosten välillä.

Migri ei ole tässä tai missään muussakaan vireillä olevista julkisuusjutussa halunnut paljastaa mitä kaikkia asiakirjoja sillä on Shkupollista olemassa, koska virasto katsoo niiden olevan salassa pidettäviä sillä perusteella että asiakirjoista on tehty merkintöjä ulkomaalaisrekisteriin.

Logiikka on suurin piirtein sama kuin että kaikki oikeudenkäynnit määrättäisiin salaisiksi sillä perusteella, että tuomioista tehdään merkintöjä rikosrekisteriin.

Olemassa olevista KHO:n ja hallintotuomioistuinten julkisuusmyönteisistä päätöksistä huolimatta migri pitää kiinni omasta kannastaan ja kieltäytyy luovuttamasta mitään asiakirjoja. Maahanmuuttoviraston kanssa on vireillä muutama muukin julkisuuskiista.

Shkupollin tapauksessa asiakirjapyynnön ydin on viranomaistoiminnan arviointi. Oletettavasti viraston salaamista asiakirjoista löytyy tietoa siitä millä perusteella oleskelulupa ja sen jatko on aikanaan myönnetty ja minkälaista mahdollista muuta viranomaisharkintaa hänen tapauksessaan tehtiin parinkymmenen vuoden aikana

Maahanmuuttoviraston riidassa esittämän kannan mukaan "yksittäisen ihmisen lähtökohtaisesti salassa pidettävien tietojen antamisella ei ole saavutettavissa sellaista julkisuuskontrollia viranomaistoimintaan, mitä asiakirjanpyynnössä esitetään julkisuuden perusteeksi".

Sittemmin tosin viranomaiset myönsivät julkisuudessa kuinka Sellon ampujan tapaus muutti suhtautumista karkottamisiin. Määrät nousivat vuosittaisesta vajaasta sadasta yli kahteensataan.

3) Tuhoa asiakirjat

Aikanaan 90-luvulla yritimme kollegan kanssa selvitellä puolustusvoimien salassa pidettyjä, mutta määräaikojen myötä julkisiksi tulleita asiakirjoja. Vaikka asiakirja on määrätty salaiseksi, niin lain mukaan se tulee julkiseksi tietyn ajan jälkeen. Se vaihtelee ministeriöiden 25 vuodesta suojelupoliisin 60 vuoteen. Absoluuttinen maksimi on sata vuotta, joka voidaan määrätä salassapitoajaksi yksilönsuojaksi.

Pääesikunnassa kävi kuitenkin tuolloin ilmi, että osaa asiakirjoista enää ollut olemassa.

Säilyttämisvelvollisuudesta huolimatta niitä oli 80-luvulla poltettu vinoja pinoja.

4) Vetoa ylivertaiseen perusteeseen, kansalliseen turvallisuuteen

Kansallinen turvallisuus on vaikea juttu, mutta suojelupoliisi on sen mestari. Epäilemättä supon tiedoissa on paljonkin sellaista joiden kuuluu olla salassa. Supon julkisuustaktiikkaan kuuluu kuitenkin kaiken siltä julkisuuslain nojalla pyydetyn materiaalin luokitteleminen sellaiseksi tiedoksi, että se saattaa vaarantaa maan turvallisuutta.

Miten niin? Kyse on julkisuuden hallinnasta, jotta ulkomaalaisille kumppaneille näyttäisi siltä, että supo on julkisen kontrollin ulkopuolella. Supon näkemyksen mukaan mitättömänkin tiedon julkiseksi tuleminen voi vaarantaa viraston luotettavuuden muiden maiden tiedustelupalveluiden silmissä.

Tällöin yksittäisellä asiakirjalla – ja juuri tätä pitäisi julkisuuslain mukaan tarkastella – ei olekaan enää merkitystä, vaan kyse on periaatteesta. Klassinen esimerkki on tietysti stasilista, jota supo on hartaudella puolustanut. KHO on perustaktiikan siunannut: supo ei ole hävinnyt yhtään julkisuusjuttua KHO:ssa.

5) Sovella julkisuuslakia luovasti

Suurimman osan asiakirjojen pyytäjistä voi tyrmätä sillä, että toteaa sen olevan salassapidettävän. Moni toimittaja tai kansalainen ei jaksa, viitsi tai osaa lähteä hakemaan asiakirjaa julkiseksi oikeuden kautta.

Usein pelkkä ei riittää. Jos asiakirjasta sitten satuttaisiin penäämään viranomaisen ratkaisua, niin julkisuuslain 24. pykälän salassapitolistata löytyy 32 eri mahdollisuutta salata asiakirja. Virkamies, joka halutessaan ei tuosta listasta löydä salassapitoperustetta, ei ole todellinen virkamies.

Jos jotain asiakirjoja halutaan julkistaa, niin aina voi käyttää sisäministeriön mallia, joka näyttää tältä:

Kuvassa on keskeinen sisältö ministeriön toukokuussa julkistamasta, poliisin yksiköiden ongelmia käsittelevästä muistiosta. 

Kun juttujen käsittely oikeuslaitoksessa kestää, niin mikä tahansa perustelu tuo 1-3 vuotta lisää salassapitoaikaa. Neljään – viiteen vuoteen pääsee kun tahallaan tai tyhmyyttään perustelee ensimmäisen päätöksen täysin väärin.

Nykyinen julkisuuslaki säädettiin 1990-luvun lopussa. Sen pykälät ovat aivan liian laveat kansalaisten ja tiedotusvälineiden tappioksi. Julkisuuslaki kaipaisi ehdottomasti perusteellisen remontin. Oikeuslaitos kaipaa myös muutamia potkuja takapuoleen. Niin hidas se on.

Ei tämä vielä lopu – nyt tullaan perusongelmaan

Viranomaiset kokevat tekevänsä asioita kansalaisten parhaaksi. Varmaan näin todellisuudessa usein tapahtuukin. Ja jos näin käy, viranomaisilla on kova hinku kertoa onnistumisistaan, jotta oma toiminta kovan veroprosentin maassa perustellaan kansalaisille ja seuraavan vuoden budjetista päättäville poliitikoille.

”Hitto, kun noi meitin virkamiehet on taas tehneet hienoja asioita”, kantakapakoiden pöydissä varmaan päivitellään harva se päivä. ”Otetaans Suomen viranomaisille”, todetaan, kun kolpakot kilahtavat yhteen tupakkalakia edeltäneen tumppien merkkaaman pöydän yllä.

Nykyisessä yhteiskunnassa viranomaiset joutuvat perustelemaan toimintansa. Tulosajattelussa kaiken pitää tuottaa mielellään jotain rahassa mitattavaa. Jotain hyvää kansakunnalle.

Tämä ajattelutapa on lyöty viranomaisissa kautta linjan läpi, jopa kenttäpoliisit kutsuvat juoppoja asiakkaiksi, eikä siinä ole edes enää sellaista vitsiä kuin 90-luvulla.

Kun tämän ajattelutavan päälle on isketty uusi viestintäkulttuuri, joita edustavat usein yritysmaailmasta palkatut viestintä- ja tiedotuspäälliköt – niitä ei 90-luvulla ollut kuin muutama – niin nykyviranomaisissa yritysmaailman brändiajattelu on tullut keskeiseksi toimintaa ohjaavaksi tekijäksi.

Halutaan viestiä kansalaisille tehokkaasta ja hyvin organisoidusta valtion- ja kuntahallinnosta, jossa veroeurot käytetään tasapuolisesti ja millintarkasti kansalaisten hyväksi. Mitään väärää ei tässä maailmassa ikinä tapahdu.

Myönteisistä asioista ja uudistuksista pukataan tiedotetta toisensa perään, mutta jos vastaan tuleekin ikäviä ja vaikeita asioita, niin silloin vedetään salassapidon viitta ylle. Ensin asioista ei tiedoteta, ja jos joku osaa kysyä, niin ne katsotaan viimeistään yksityisyyden, liikesalaisuuden tai muun lain tarjoaman syyn perusteella salassa pidettäviksi.

Aivan ääritapauksessa - jos jotain joudutaan myöntämään – niin kyse on yksittäistapauksesta, mutta tärkeämpää organisaatiolle on selvittää mistä tiedotusväline on saanut asiat selville. Kuka on ne vuotanut?

Liiallisen salassapidon takia Suomi on siirtymässä hyvää vauhtia avoimuudesta vuotokulttuuriin.

Negatiiviseen tiedottamiseen törmää vain silloin kuin vaikkapa oikeuslaitos, poliisi tai joku muu virasto luo uhkakuvia siitä, että jos rahaa ei tule lisää, niin sitten vasta teillä meneekin huonosti. Poliisi aina saa rahaa, mutta kaikki muut eivät.

Missä ovat virastojen tiedotteet siitä kuinka kansalaisten oikeuksia on tämän rahapulan takia loukattu?

Ja lopuksi

Valtio tai kunta ei saa toimia samalla periaatteella kuin omistajiensa voittoa maksimoiva yritys. Viranomaisten toiminnan pitää olla rehellistä ja aidosti avointa ilman organisaation suojaksi nostettuja, liian väljän lain nostamia salassapidon esirippuja.

Avoimeen tiedottamiseen pitäisi kuulua se, että kerrotaan hyvistä ja huonoista asioista. Jos on tapahtunut mokia, arviointivirheitä tai vääryyksiä, niin kerrotaan sekin.