Apua! Peilistä tuijottaa tuntematon!

Olen alkanut tajuta, että minuuteni muodostui ja valmistui joskus 20:nnen syntymäpäiväni tienoilla. Lukion vielä jokseenkin tuoreet tiedot muistissani ja yliopiston pääsykokeet selvittäneenä tunsin olevani edistyksen etujoukoissa; tiesin, mikä oli in ja mikä out, seurasin tekniikan saavutuksia, ja hankintani olivat testivoittajia tai ainakin markkinoiden uusimpia tuotteita.

Kehoni oli tasapainossa mieleni kanssa. Jaksoin lähteä iltaisin jumppaan, punttisalille, uimaan ja lenkille, eikä tehnyt tiukkaakaan jäädä vaikka saman tien uusintakierrokselle. Sain syödä mitä vain, eikä se näkynyt seuraavana aamuna kasvoissani eikä varsinkaan vyötärölläni.

Meikkaus oli helppoa, käsi ei tärissyt tarkkojakaan rajauksia tehdessä, enkä sitä varten tarvinnut vielä silmälaseja. Iholle riitti kevyt kosteusvoide, paitsi juhlien jälkeisinä aamuina, jolloin väsymys peittyi kevyen päivävoiteen alle. Olisin voinut huoleti käyttää helmiäistä sekä huulilla että luomilla, jos ne siihen aikaan olisivat olleet muodissa.

Hiukseni olivat tummuneet pian murrosiän jälkeen tyypillisen maantienharmaiksi, mutta niiden vaalentaminen, värjääminen, raidoittaminen tai leikkauttaminen ei juuri huolettanut. Permiksiä otin aina silloin, kun mieleni teki kiharoita. Hiukset kasvoivat ja kiilsivät, kampaajat korkeintaan tuskailivat paksua tukkaani föönatessaan.

Vaatekauppojen alennusmyynnit olivat minulle täyttä juhlaa. Tein hyviä löytöjä pilkkahinnalla vaatetangoista, joissa olivat jäljellä enää pienimmät 34- ja 36-kokoiset vaatteet. Vaatekaapistani löytyi joskus jopa kansainvälisiä muotimerkkejä. Aamuisin ei tarvinnut tuskailla nappien tai vyötärönauhojen kanssa, vaatteet vain solahtivat ylle. Aivan muodin kärjessä en ole koskaan kulkenut, mutta kyllä minut tunnisti tätä päivää eläväksi nuoreksi naiseksi.

Maailma oli avoin edessäni. Kaikki tuntui olevan ulottuvillani vain odottaen poimimista. Tartuin aamuisin uuteen päivään, joka oli täynnä mahdollisuuksia, haaveita, unelmia ja toteutuvia toiveita. Haasteet oli tarkoitettu voitettaviksi, enkä juuttunut vastoinkäymisiin, vaan mennä porskuttelin eteenpäin. Maailmanpolitiikka oli vain uutislähetysten täytettä, eikä silloin vielä edes tunnettu globaalia taloutta käsitteenä.

Hukassa tässä ajassa

Olen jo pitkään katsellut maailmaa silmälasien läpi. Viimeksi silmälääkärini otti jo puheeksi kaksiteholasit. Kävelin järkyttyneenä ulos.

Kosmetologini huvittelee laskemalla kaulaani urautuneita vaakasuoria ryppyjä, joista voi kuulemma laskea elämäni vuosikymmenet. Olen tähän asti kyennyt nielemään kiukkuni, sillä pelkään hänen siirtyvän kostoksi tuotemyynnissä hyllyn luo, jossa on kypsien naisten ihonhoitotuotteita. Salaa olen katsellut marketin kempparihyllyssä olevia nuoren ihon puhdistusmaitoa, kasvovettä ja kosteusvoidetta.

Tunnen olevani hukassa tässä ajassa. Ennen väännettiin vitsejä BMW:stä, VHS:stä, IBM:stä, mutta minä olen aivan pihalla nykyisistä ipodeista, wiistä, bratzeista. Bändit ja laulajat ehtivät vaipua takaisin tuntemattomuuteen ennen kuin olen ehtinyt kuulla ensimmäistäkään heidän biiseistään. Elokuvissa olen huomannut jo nähneeni saman tarinan aiemman filmatisoinnin.

Pahinta on kuitenkin elettyjen kokemusten kertyminen vyötärölle, reisiin ja takamukseen. Salakavala ajan kuluminen ja vyötärön tosiasiallinen katoaminen ovat minulle todellisen ihmetyksen aihe lähes päivittäin. Kertyneistä ja käytetyistä kalentereista voin päätellä eläneeni kaikki nämä vuodet ja vuosikymmenet, samaa kertovat valokuvat menneistä muodeista ja kampauksista. Silti niitä on vaikea palauttaa mieleen ja oikeasti uskoa niiden jo menneen.

Menneet vuodet näkyvät kasvoillani ja kehossani. Aikoinaan halloween-juhliin piirretyt syvät juonteet silmien alla ja suun molemmin puolin ovatkin nyt todellisuutta, eivätkä lähde enää millään meikinpoistoaineella. Urheillessa räsähtänyt polvi naksuu ilmapuntarin lailla, ja ihossa näkyy leikkausten arvet.

Kavereitteni kanssa nauroin nuorena vitsiä, jossa vanhan naisen rinnan alla pysyi lyijykynä hyvin paikoillaan. Enää ei naurata, koska huomasin, että rinnan alla pysyy jopa penaali.

Nuori nainen sisälläni

Mielessäni ja mieleltäni olen edelleen nuori nainen. Ajatuksistani yllätettynä saatan tiedostamattani vastata ikänikin todellisuutta vähäisemmäksi, eikä se ole turhamaisuutta, vaan vahinko. Ehkä se on pakoa todellisuudesta. Itse uskon todellisen minäni olevan juuri se kaksikymppinen nuori nainen, joka on vain joutunut jonkin katalan aikavääristymän kautta nykyiseen kuoreeni.

Saatan heittäytyä hyvän elokuvan tunnelmaan, nauraa ja kyynelehtiä sankarien tavoin. Unohdan ympäristöni, kun radiosta soi takavuosien suosikkibiisi ja alan laulaa ja tanssia musiikin mukana. Rohmuan keittiönpöydälle jääneestä irtokarkkipussista kaikki punaiset hedelmäkarkit. Varmasti ihan luontevaa käytöstä – parikymppiseltä. Teini-ikäisten lasteni ja heidän kavereittensa silmistä näkyvässä heijastuksessa rysähdän todellisuuteen: tukevasti keski-ikäinen nainen.

Teksti: Pirjo-Margit Lehtinen

Kuvat: Shutterstock