Aistien maailmassa: Näin syömishäiriöinen näkee oman kehonsa

Katarina sai anoreksiadiagnoosin vuonna 1995, kun työterveyslääkäri epäili, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Lotta lähti hankkimaan apua vuonna 2007 parhaan kaverin ehdotuksesta.

– Muistan suuttuneeni suunnattomasti kaverilleni, kun hän kehotti hakemaan apua. Mielessäni hänen olisi kuulunut olla kanssani samaa mieltä mun hyvinvoinnista ja terveydestä, eikä kyseenalaistaa mun terveyttä saatikka suhdettani ruokaan. En nähnyt lainkaan omalta pahalta ololtani hänen hätäänsä mun terveydestä ja jaksamisesta. Kuitenkin riita jätti siemenen itämään mieleeni ja sai kyseenalaistamaan oman vointini. Päätin hakea apua terveyskeskuksen kautta kärsittyäni vuosia bulimiasta, Lotta muistaa

Diagnoosin saaminen oli Lotalle helpotus.

– Tuli olo, ettei oireilu ollut vaan mun keksimää, vaan joku ammattilainen uskoi ja oli samaa mieltä, Lotta sanoo.

Katarinan mielessä syömishäiriö yhdistyi teinityttöihin, mutta kuultuaan lisätietoja hän havaitsi itsessään sairauden piirteitä.

– Sitten kun alkoi miettiä taaksepäin, totesi että onhan ne oireet olleet jo siellä, diagnoosia ei vaan ole ollut. Kyllä sitten, kun mulle selitettiin tarkemmin, kyllä tunnistin, että diagnoosi on oikea, Katarina sanoo.

Lotan mukaan yksi suurimmista ennakkoluuloista syömishäiriötä kohtaan on juuri se, että kyseessä on teinien sairaus, tai että syömishäiriö merkitsee aina anoreksiaa.

– Aikuisena bulimiaa sairastavana olen ollut harvinaisempi "näky", koska en ole ollut missään vaiheessa sairaalloisen laiha, ja ikääkin apua hakiessa oli 29 vuotta. Myös bulimia sairautena tunnetaan vähemmän, joten olen joutunut selittämään miten tämä eroaa esimerkiksi anoreksiasta, sekä selittämään miten tämä sairaus vaikuttaa arkeeni ja miten se ilmenee, Lotta kuvaa.

– Olen joutunut myös selittämään bulimiasta terveyskeskuslääkärille, joka ei ainakaan omien sanojensa mukaan ollut koskaan kirjoittanut kenellekään bulimian vuoksi hoitolähetettä psykiatrille. Nimenomaan terveyskeskuslääkäri kehotti vaan päättämään, että lopetan oksentamisen, jolloin parannun itsestään, Lotta sanoo.

"Hyvinä päivinä näen naisen, jolla on hyvä olla itsensä kanssa"

Syömishäiriön vuoksi molempien naisten kehonkuva on muuttunut. Katarina pitää itseään liian isona, oli todellinen paino mikä tahansa.

– Jos olen joidenkin ihmisten kanssa, niin koen aina, että olen se suurin. Olivat ihmiset minkä kokoisia tahansa, mulla on aina se tunne, että olen paljon isompi kuin kaikki muut ja vien paljon enemmän tilaa kuin kaikki muut. En osaa ollenkaan hahmottaa sitä todellisuutta, mikä oikeasti on, Katarina kuvaa.

Hyvinä päivinä Lotta näkee itsensä realistisin silmin. Huonoina hän välttelee peiliä.

– Hyvinä päivinä näen naisen, jolla on hyvä olla itsensä kanssa ja joka osaa nauttia elämästään kaikin tavoin. Huonoina päivinä takamus näkyy vähintäänkin triplana ja katse kiinnittyy ensimmäiseksi automaattisesti niihin kohtiin, joista en vieläkään kehossani pidä, ja niidenkin koko vääristyy mielessäni ja ne näyttävät suunnattoman suurilta ja hallitsevilta, Lotta kuvaa.

Katarina ei huonossakaan kunnossa ollessaan kokenut, että syömishäiriö näkyisi ulospäin. Todellisuus oli kuitenkin toisenlainen.

– Esimerkiksi äiti on sanonut, että "nuo tuossa viereisessä pöydässä puhui, että onpas toi laiha". Tämmöisiä kommentteja on kuulemma tullut ventovierailta. Ne ovat multa menneet ohi, mutta kanssani olleet ovat kuulleet ne, Katarina sanoo.

– Syömishäiriö on ollut niin pitkään osa mun elämää, mun aikuiselämää, että ihan vähän aikaa taaksepäin oli vaikea ajatella tilannetta, jossa mulla ei olisi syömishäiriötä. Ihan vasta nyt viimeisen puolen vuoden aikana on tullut se, että olisiko muuta elämää kuin tämä syömishäiriö, hän jatkaa.

Lotta huomaa toisinaan edelleen vertailevansa itseään muihin.

– Edelleen hiukan kadehdin niitä, jotka ovat hoikempia, mutta en enää moiti itseäni itsekurin puutteesta – vaan sanon, että tällainen mun juuri kuuluukin olla. Lihavampia ihmisiä kohtaan edelleenkin koen olevani jossain suhteessa parempi, ja huomaan ajattelevani, etten päästä itseäni siihen tilanteeseen ikinä, Lotta kuvaa.

– Tiedän kehoni olevan nyt terveempi kuin vuosiin, mutta kuitenkin kehossani on osia, joita edelleen inhoan. Erotuksena sairauden aikoihin on se, että en pyri pakonomaisesti sairaalla tavalla niistä eroon. Olen oppinut pikkuhiljaa pitämään kehostani sekä kunnioittamaan ja löytämään siitä niitäkin kohtia, joita rakastan, hän jatkaa.

"Välillä paastot kestivät viikkokaupalla"

Sairauden ollessa vakavimmillaan Lotta ei lähtenyt kotoaan kuin kauppaan ja töihin. Sosiaaliset suhteet jäivät. Katarinankin mukaan syömishäiriö vie elämästä kaiken virikkeellisyyden: mistään ei jaksa kiinnostua. Arki oli uuvuttavaa.

– Ruoissa mulla piti olla vähiten. Urheilussa mun piti jaksaa eniten. Painossa mun piti painaa vähiten. Laihduttamisessa mun piti viikossa pudottaa eniten, Lotta muistelee.

Lotta suunnitteli syömisensä minuuttien tarkkuudella ja merkkasi ajat myös kalenteriin. Hän päätti myös syötävän kalorimäärän, ja odotti sitten ahmimista monta päivää.

– Ylipäänsä kaikki aika oli tarkkaan suunniteltu. Jos ruoka-aika ylittyi, en syönyt ollenkaan kunnes pakottava tarve ruualle iski. Välillä paastot kestivät viikkokaupalla, jolloin en syönyt juuri mitään ja urheilin pakonomaisesti, mutta kun ahminta alkoi, unohtui urheilu ja velloin vain pahan olon, ahmimisen oksentamisen ja uudelleen ahmimisen noidankehässä. Paha olo omasta riittämättömyydestä ja kontrollittomuudesta näkyi myös jatkuvana itsetuhoisuuden suunnittelemisena, mutta ne ajatukset päätyivät vain päiväkirjaan, Lotta kuvaa.

– En käynyt kenelläkään kylässä, koska pelkäsin kahvi- ja ruokahetkiä. Jos oli niin kutsuttu hyvä paasto menossa, en voinut mennä kontrollin pettämisen pelossa kahville, koska en ollut "hyvä vieras" kun mikään ei kelvannut enkä voinut mennä heti vessaan oksentamaan syömiäni tarjoiluja. Jos kuitenkin menin, niin usein ne laukaisivat ahminta-oksentelukierteen ja mässäilin herkuilla viikkokausia ilman hajuakaan oikeasta ruuasta, itkien omaa itsekurin puutetta ja huonoutta, Lotta jatkaa.

Katarinakin vältteli sosiaalisia tilanteita, varsinkin, jos niihin liittyi ruokaa.

– Kun on fyysisestikin ollut voimat poissa, ei ole jaksanut ottaa yhteyttä ihmisiin tai jaksanut mennä minnekään. Varsinkin, jos on ollut tilaisuuksia, joissa tietää että siellä pitää syödä, niin on keksinyt syitä miksei tarvitse mennä, Katarina sanoo.

"Syömishäiriöinen toimii noin, et sinä"

Katarinan mukaan syömishäiriö on sekä erillinen osa että yhtä sairastuneen kanssa. Hän on vasta alkanut havaita, miten hänessä on kaksi erillistä osaa: syömishäiriöisesti ajatteleva Katarina ja oikea Katarina.

– Ystävätkin ovat sanoneet sitä, että nyt, kun olen paremmassa kunnossa, alkaa tulla se oikea minä esille. Siinä on tavallaan kaksi, ne kietoutuvat yhteen jossain vaiheessa, ja sitä on vaikea erottaa, Katarina kuvaa.

Onko syömishäiriö siis erillinen osa sairastunutta?

– Mä kovasti toivon, että se on erillinen, ja se toivo on pakko olla, ei muuten tule mitään. Varsinkin kun on hoidossa, siellä sanotaan, että toi on nyt se syömishäiriöinen joka toimii noin, et sinä. Nyt toivon ja uskon, että pikkuhiljaa alan enemmän ja enemmän erottaa ja tajuta, että okei, nyt se on tämä syömishäiriöinen, joka haluaa käyttäytyä näin. Sitten voisin tehdä asialle jotain. Etten anna sen viedä, Katarina sanoo.

Lotan mieli toimii toisinaan edelleen syömishäiriöisen tavoin.

– Edelleen on olemassa niin sanottuja normaaleja tai hyviä ruokia, joita en missään tapauksessa suuhuni laita, koska vihaan niitä suunnattomasti enkä ole niitä syönyt sitten lapsuuden. Edelleen välillä mieli automaattisesti laskee ruuan kalorit, koska muistan suurimman osan ruokien kalorit edelleen ulkoa, Lotta kuvaa.

Katarinan mukaan vain toinen sairastunut voi todella ymmärtää, miltä syömishäiriö tuntuu.

– Täysin ei-syömishäiriöiset, joilla ei ole koskaan semmoista ongelmaa ollut, eivät voi ymmärtää sitä. Mulla on henkilöitä tuttavapiirissä, joilla ei ole syömishäiriötä, mutta jotka kamppailee painonsa kanssa. He voivat ymmärtää sitä oloa, mutta täydellisesti sen voi ymmärtää vain toinen syömishäiriöinen, Katarina kuvaa.

"Koska tämä loppuu, voinko ikinä enää olla terve?"

Välillä syömishäiriö raivostuttaa.

– Monta kertaa edelleen kysyn itseltäni, miksi just mun piti sairastua? Miksi sairaus ei vieläkään ole kokonaan poistunut? Miksi edelleen koen jonkin viattoman kommentin kohdistuvan suoraan muhun? Miksen voi olla jo sairauden ajatuksista täysin vapaa? Turhautuneena kyselen, että koska tämä loppuu ja voinko ikinä enää olla terve ja suhtautua ruokaan normaalisti, enkä kuin pahimpaan viholliseen? Lotta miettii.

Myös Katarinan toive ja tavoite on, että suhde ruokaan ja omaan kehoon voisi joskus olla normaali.

– En kumminkaan liikoja toivo. Se on ollut niin nuoresta asti semmoinen tunne, että on liian iso, on vääristynyt se koko kehonkuva. En tiedä, onko realistista toivoa, että se koskaan palautuu täysin, että olisin joku päivä täysin sinut sen kanssa. Jos näin ei tule käymään, niin vaan pitää löytää se keino, että opin elämään sen kanssa ja uskon, mitä muut mulle sanoo. Etten anna sen omakuvan peilissä vaikuttaa mun toimintoihin, Katarina sanoo.

– Kyllähän sitä joka päivä on toivonut ja toivoo, että seuraavana aamuna kun herää, olisi paljon helpompaa. Ja sitten kun ei ole, niin sitä miettii, että miksi tämä on näin hankalaa. Että miksi joku elämän perusasia, ruoka, miksi siitä tulee näin suuri ongelma, että koko elämä menee pilalle sen takia, hän pohtii.

Toivoa kuitenkin on. Viimeisen viiden vuoden aikana Lotan minäkuva on muuttunut: hän on saanut apua ja käynyt terapiassa, eikä näe itseään enää pelkästään negatiivisin silmin.

– Olen oppinut myös sanomaan "ei" ja itsetuntoni on parantunut. Naisellisuus ja tyttömäinen pukeutuminen on tullut kuvaan toipumisen myötä. Uskallan reilusti olla prinsessamainen pukeutumisessa toisin kuin sairausaikoina pukeuduin ylisuuriin vaatteisiin ja piilotin kehoni kurvit kaikilta. Olen oppinut hyväksymään itseni tällaisena - juuri siten kun mun kuuluukin olla ja näyttää, Lotta kuvaa.

Entä tulevaisuus? Viiden vuoden kuluttua Katarina toivoo voivansa katsoa peilikuvaansa hyväksyvästi.

– Oli paino mikä tahansa, toivon että se on normaaleissa rajoissa, terveissä rajoissa. Että olen tyytyväinen siihen, mitä näen, että olen sinut sen kanssa. Ja että elän ihan sen ikäisen täyspainoista elämää, että olen töissä, kuten muut sen ikäiset lapsettomat henkilöt, Katarina sanoo.

Lue myös:

Teksti: Maria Aarnio

Kuvat: Shutterstock, kuvien henkilöt eivät liity juttuun

Lisätietoa ja tukea: http://www.syomishairioliitto.fi