A Most Wanted Man

Hollantilaissyntyisen Anton Corbijnin ohjaama A Most Wanted Man on epäilemättä yksi vuoden parhaista elokuvista, ellei paras. John le Carrén romaaniin perustuva poliittinen trilleri hipoo täydellisyyttä kaikilla osa-alueilla, erityisesti näyttelijävalinnoissa. Pääosassa nähtävälle Philip Seymour Hoffmanille (1967-2014) teos on huikea hyvästijättö. 

Kun pahoin kidutettu Tšetšenian-muslimi Issa Karpov (Grigoriy Gobrigin) ilmestyy Hampurin islamilaiseen yhteisöön ja vaatii edesmenneen isänsä hämäräperäistä omaisuutta, tämä herättää sekä Saksan että USA:n turvallisuuspalveluiden kiinnostuksen. Terrorisminvastaisen tiedustelun agentti Günther Bachmann (Hoffman) jäljittää paperitonta miestä, jonka todellisista aikeista ei kenelläkään ole selvyyttä. Onko tämä pelastettava uhri vai vaarallinen ääriliikkeen edustaja? Ketjussa polttava ja viskilasin käteensä kasvattanut Bachmann on yksinäinen, kaiken nähnyt ja elämäänsä väsynyt. Lopullisen kyynistymisen estää vain aito halu "tehdä maailmasta vähän turvallisempi". Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Omistautuneiden alaistensa Irnan (Nina Hoss) ja Maximilianin (Daniel Brühl) tuella Bachmann käy uuvuttavaa sotaa tuulimyllyjä vastaan. Pelinappulaksi päätyy niin Karpovin tarmokas asianajaja (Rachel McAdams) kuin hänen arveluttava pankkiirinsakin (Willem Dafoe), eikä kiristyvää tilannetta helpota laskelmoiva CIA:n edustaja Martha Sullivan (Robin Wright), joka saapuu apajille. Toisin kuin humanisti Bachmannia, CIA:ta ei kiinnosta potentiaalisen pommimiehen väärinkohtelu tahi syyttömyys.

Tämänhetkisessä maailmantilanteessa ahdistavan ajankohtainen elokuva näyttää yksilön osana systeemiä, jossa epäluottamuksen kierre syvenee syvenemistään. Tuhon polttoaineina toimivat muukalaisviha, pelko ja kosto. Pienemmän pahan takaa löytyy aina joku suurempi. Andrew Bovellin psykologisesti oivaltava käsikirjoitus paljastaa tapahtumista ja ihmisistä uusia puolia vähitellen ja vaivihkaa. Onko kukaan tai mikään sitä miltä näyttää, voiko kehenkään luottaa pelissä jossa ihmisten työnä on naamioitua ja hämätä? Itsekin MI5:n palveluksessa toiminut le Carré on erikoistunut kuvaamaan vakoilun kalseaa, paranoidista ja kaikkea muuta kuin romanttista maailmaa. Viimeksi hänen kylmän sodan aikaan sijoittuva romaaninsa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja sai ansiokkaan elokuvasovituksen 2011.

Muiden muassa Depeche Modelle ja Metallicalle videoita ohjannut ja myös valokuvaajana tunnettu Corbijn käyttää taitavasti musiikkia kerronnan välineenä. Jokainen kuva ja kappalevalinta on tarkkaan mietitty, ja Herbert Grönemeyerin säveltämä alkuperäis-soundtrack komea. Pakahduttavimpia hetkiä säestävät Bachmannin pianolla tapailemat melodianpätkät, joissa kuvastuu hänen koko maailmansa surumieli. Musiikki oli keskeisessä osassa myös ohjaajan aiemmissa elokuvissa: vaikuttavassa elämäkertadraamassa Control (2007), joka kuvasi Joy Division -yhtyeen vaiheita, ja tunnelmallisessa jännärissä The American (2010), jossa musiikki ja äänimaailma pitkälti rakensivat päähenkilön persoonaa.

Alansa kaikkien aikojen lahjakkaimpiin kuuluneen Philip Seymour Hoffmanin työtä on aina ilo seurata; nyt kokemukseen liittyy myös kosolti surua. Hän näyttelee Bachmannin viskinhuuruisen roolin hienonhienolla saksalaiskorostuksella ja järisyttävällä intensiteetillä, kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää. Kun Hoffman lopuksi kävelee ulos kuvasta, tuntuu, että hänen mukanaan jotakin suurta ja merkityksellistä on todella päättynyt.