Subilla nähtävässä 112-sarjassa nähdään, miten poliisin, hätäkeskuksen ja pelastuslaitoksen arki sujuu ihmisiä auttaessa.
Hätäkeskuspäivystäjä Salla Turunen kertoo, että työn todellisuus voi yllättää uran alussa.
– Ajattelin itse opiskeluaikoina, että minusta tulee maailmanpelastaja, että pelastan ihan jokaisen ihmisen. Töissä todellisuus kuitenkin iski vasten kasvoja – ihmisiä menehtyy. Onnettomuuksia tapahtuu, eikä kaikkia voi auttaa, vaikka toimisikin itse täysin oikein.
Jos päivälle osuu monta erityisen vaikeaa tapausta, tukea saa myös työyhteisöltä.
– Vastuu on suuri ja joskus tuntuu, että se painaa hartioita. Silloin kuitenkin auttaa se, että tietää, ettei ole yksin, vaikka puhelut käsitelläänkin itse.
Mielialaan vaikuttaa myös se, jos suuria onnettomuuksia tai paljon huomiota saaneita tapaturmia osuu lyhyelle aikavälille useampia. Vaikka itse tapaukset eivät osuisikaan omalle työvuorolle, niistä lukeminen jää alitajuntaan kummittelemaan.
– Silloin puhelimen soiminen voi jännittää. Alkaa ajatella, että mitä sieltä nyt tulee. Vaikka moni niin saattaa luullakin, työmme ei onneksi kuitenkaan ole jatkuvaa suuronnettomuutta. Suuri osa puheluista koskee pienempiä asioita ja joukossa on myös ihan perusauttamista.
Ammatti on vaikuttanut myös Turusen persoonaan työn ulkopuolella. Joutuessaan onnettomuuspaikalle rauhallisena pysyminen tulee nykyään luonnostaan.
– Kun kaverini satutti päänsä ja verta tuli paljon, osasin itse toimia tyynesti, vaikka muut hössöttivät ympärillä. Toisaalta kun itse kaaduin pahasti jäällä, ja jouduin soittamaan ambulanssin, hätä oli suurempi. Tuntui, etten osannut ollenkaan kertoa päivystäjälle tilannetta, Turunen naurahtaa.
